Liftari.org

Yksi ajatus johtaa toiseen. Tämä merkintä sisältää lyhyen assosiaatioketjun.

Arto Ikola on kerännyt – suurimmaksi osaksi alapäähuumoriin keskittyviä – liftarivitsejä. Noita vitsejä lukiessa (pitäydyn kommentoimasta noiden kaskujen laadukkuutta, kukin tehköön omat päätelmänsä) muistui mieleeni eräs tarina. Mutta ensin tarinan mieleen tuonut vitsi, suora lainaus arvon Ikolalta:

“Pitkätukkainen nuori mies liftasi syrjäseudulla ja pääsi häijynnäköisen rekkakuskin kyytiin. Juttu ei luistanut, ja kun oli ajettu noin 50 kilometriä hiljaisuudessa, nuori mies avasi suunsa ja sanoi:
- No, aiotko kysyä minulta vai et?
- Jaa, mitä niin? rekkakuski murahti.
- Että olenko mies vai nainen? lifatri jatkoi.
- Jaa, ei sillä niin väliä, kuski sanoi. Voin hässiä sinua joka tapauksessa kun tulee tarpeeksi pimeää.”

Ja mitä tästä tuli mieleen:

Olen aina vihannut Kouvolaa.

Kaupunki on jotenkin keksityn oloinen ja kylmä virastokaupunki, joka menetti vielä kaiken kukkuraksi virastonsakin lääniuudistusten seurauksena. Kouvola-inho on kai jotenkin verissä, kun on viettänyt varhaisnuoruutensa naapurikaupungissa Lappeenrannassa. Alitajuisen naapurusvihan lisäksi Kouvolan subjektiivista pahaa karmaa ovat lisänneet lukuisat liftauskokomukseni kaupungissa.

Kouvolan ohi kulkee moottoriliikennetie. Jostain syystä useat kyydit matkoillani ovat kääntyneet usein Kouvolaan, eli olen joutunut koettamaan kyytiä tuolta ohitustieltä tai sen rampeista. Homma on ollut yhtä helvettiä. Kyytejä ei ole meinannut saada, ei sitten millään. (Olen mielessäni laskeskellut, että syy kyytipulaan on yksinkertainen: kukaan ulkopaikkakuntalainen ei halua ottaa potentiaalista kouvolalaista kyytiinsä ja vastaavasti kaikki kouvolalaiset jäävät luonnollisesti Kouvolaan.)

Eikä tuo ohitustie ole ajanviettopaikkanakaan ihan siitä mukavimmasta päästä.

Eniten minua ovat kiehuttaneet aikanaan sattuneet tapaukset, jotka kertovat jotain Kouvolan ohi ajavien ihmisten (lue: miesten) mielenlaadusta. Useammin kuin missään muualla, aikanaan pitkänä hulmunnut tukkani sai Kouvolan ohitustietä kulkevat uroot hidastamaan kyytiään kohdallani. Kun sitten oli kolmenkympin vauhdista aikansa tiirailtu, että “ei, kyllä se sittenkin taitaa poika olla”, nämä mitään pelkäämättömät orit painoivat kaasua niin maan perkeleesti.

Olin kerran seisoskellut toista tuntia ja nähnyt monta tällaista äkkijarrutus-kiihdytys-tilannetta, kun vihdoin uusi Saab renkaat ulvoen. Juoksin autolle. Kuski katseli takaikkunasta odottavan näköisenä.

Avasin oven, ja huikkasin matkani suunnan. Katsoin kuljettajaa. Hän oli urheilullisen oloinen nuori mies, vähän juntahtava olomuodoltaan. Ikänsä puolesta hän tuskin oli vielä suorittanut ajokoulun kakkososaa. Ja hän oli kauhuissaan.

“Tota… en mä mee niin pitkälle”, kuski sai änkytettyä. Kysyin, voisiko hän heittää minut edes ohitustien loppuun, sieltä olisi helpompi saada kyyti. “E-e-e-een. Laitatko sen oven kiinni.” Kuski kaasutti tiehensä.

Olin ihan äimän käkenä. Sitten tajusin, että tämäkin tyyppi oli luullut minua tytöksi ja ajatellut esitellä vähän isänsä autoa. Jäin vain miettimään, että jos kuski olisi ollut valmis ottamaan vokoteltavakseen näin ruman tytön, niin miksei miestä saman tien.

Sittemmin olen välttänyt Kouvolaa kaikin mahdollisin keinoin. Selvitän etukäteen, minne kuskit aikovat minut jättää ja pyydän tiputtamaan minut joko ohitustien alkuun tai loppuun. Kouvolassa en suostu enää liftaamaan.

Kerrottu jo Joulukuussa 2003.

Teppo tuossa alla kertoi kohdanneensa saman autoilijan neljä kertaa peräkkäin. Vähän vastaava muisto on minullakin. Jonain kauniina kesänä, jossain välillä Virrat – Keuruu – Jyväskylä, olin muistaakseni juuri jäänyt pois metsäkonetta kuljettavan rekan kyydistä, ja odottelin uutta kyytiä bussipysäkillä huoltoaseman edessä. Sain kyydin aika pian, mutta sitä ennen ohi ajoi tavallinen reittibussi (vai pitäisikö sanoa linja-auto, tai linikka tai linkku, kun kerran keski-Suomessa oltiin).

Kyyti vei taas jonkin verran eteenpäin, ja olin jo unohtanut bussin kunnes se taas ajoi ohitseni seuraavaa kyytiä odottaessani. Uusi kyyti löytyi nopeasti ja nyt muistin pitää bussia silmällä ja pian huomasinkin kuinka ohitimme sen.

Kyyti jätti minut taas seuraavaa odottamaan, ja nyt jo hieman jännitin saisinko uuden kyydin ennen vai jälkeen bussin tuloa. Odotusta oli kuitenkin useita minuutteja, ja sieltähän se bussi taas tuli, kolmannen kerran. Tällä kertaa morjestin leveästi bussikuskille. Kuski morjesti takaisin ja hymyili.

Kertoi Matkamies joulukuussa 2003.

Olin viettänyt viikonlopun Savonlinnassa ja palailin Helsinkiä kohti liftailemalla. Oli nätti syyspäivä ja seurailin aikani kuluksi ohiajavien autoilijoiden ilmeitä ja olemusta – kuten tapani yleensä on. Ohi meni yksin ajavia keski-ikäisiä miehiä Mersuissaan, nuori nainen pienessä japanilaisautossaan ja täysiä perheautoja matkalla mummolasta kotiin.

Jonkin ajan kuluttua sain kyydin Juvalle. Kuski ajeli reippaaseen tahtiin ja olin pian taas tien varressa. Ohi suhahteli taas yksinäisiä keski-ikäisiä miehiä Volvoissaan, nuori nainen pienessä japanilaisautossaan ja täysiä perheautoja matkalla mökiltä kotiin.

Sain kyydin hieman Mikkelistä eteenpäin. Kuljettajan raskas kaasujalka kiidätti meitä pitkin vasenta kasitaa. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun olin jälleen tien pientareella peukku pystyssä.

Seurasin, miten ohitseni huristi jälleen riemukas kavalkadi eriaisia autoilijoita: rikkaita keski-ikäisiä uroita, täysiä perheautoja – ja se sama nuori nainen vaaleassa japanilaisessa pikkuautossaan.

Muutamalla nopealla kyydillä pääsin huoltoasemalle Lahden eteläpuolelle. Ehdotin paikkaa, koska en olisi kuitenkaan päässyt perille Helsinkiin tämän herrasmiehen kyydissä ja ulkona alkoi hämärtyä, joten tien poskessa liftaaminen ei tuntunut enää kovin fiksulta idealta. Etenkään, kun koko loppumatka olisi ollut moottoritietä.

Suuren huoltoaseman pihalla oli lupaavasti autoja; ehkäpä saisin piankin kyydin kotiin asti. Volvoja, Mersuja – niistä ei juuri kyytiä saisi. Mutta tuo näytti hyvältä: vaalea, pieni japanilaisauto. Ja kyllä, rekisterinumerokin täsmäsi.

Hetken kahvilasta etsittyäni löysin tutun näköisen naisen . Tiesin jo, mitä sanoisin. “Moi. Olet ajanut Savonlinnan jälkeen kolme kertaa ohitseni. Veisitkö kuitenkin Helsinkiin, kun olet varmaan sinne menossa?”

Sain kyydin. Seura ei ollut kovin hyvää, minkä olin osannut arvata etukäteenkin. Mutta eihän tällaista tarinaa voinut jättää luomatta loppuun, kun oli niin oiva tilaisuus.

Julkaistu ensimmäisen kerran joulukuussa 2003

Olin 1990-luvun loppupuolella liftaamassa silloisen tyttöystäväni kanssa Helsingistä Itä-Suomeen. Lapinjärven kohdalla kesäinen matkamme seisahtui. Ehkä ohikulkijat luulivat meidän olevan kunnottomia sivareita (liftasimme parin kilometrin päässä keskukselta), joita ei kyytiin sovi ottaa. Joka tapauksessa aurinkoisen kesäpäivän liikenneruuhka valui jonona ohitsemme.

Tunnin odottelun jälkeen kohdallemme pysähtyi 1960-luvun punainen Corvette, oikein namupalaksi laitettu. Moottoripyöräjengiläiseltä näyttänyt kuski oli menossa kanssamme samaan suuntaan, joten heitimme reput takapenkille ja arvoimme istumapaikat. Pääsin etupenkille, mistä jalkani minua kovasti kiittivät. Takapenkillä oli kovin ahdasta, näin jälkeenpäin minulle kerrottiin.

Matka taittui rauhalliseen tahtiin. Kuski kertoili elämästään: oli myynyt parikymppisenä omaisuutensa ja lähtenyt seikkailemaan, ryypännyt rahansa Australiassa, elättänyt itseään hedelmiä poimimalla ja liftannut outbackin perillä laskuvarjohyppykurssille. Tarinaa oli mukava kuunnella.

Matka taittui kummallisenkin rauhallisesti. Alla oli menevä peli, eikä mikään kuskin puheissa tukenut kuvaa liikenneturvallisuutta miettivästä köröttelijästä.

“Juu ei, olet ihan oikeassa”, kuski vastasi ihmettelyyni. “En mä yleensä näin ajakaan. Nyt ei vaan kehtaa kauheasti revitellä, kun alkukesästä oli kortti kuivumassa. Poliisi oli tutkan kanssa passissa, kun otettiin moottoripyörillä kiihdytyskisaa.”

Koetin repiä huumoria asiasta: “Jaa, sulla on tainut jäädä ajelut tänä kesänä tälläkin autolla vähiin. Milloin sait kortin takaisin?”

“Ensi viikolla pitäisi käydä nimismiehen luona.”