Liftari.org

1990 loppupuoli. Lahden moottoritien alku Helsingin Koskelassa. Liikennevalojen jälkeen on syvennys, jonka tiedän vanhasta muistista parhaaksi liftauspaikaksi. Olen seisoskellut syvennyksessä jo lähes tunnin, eikä kukaan ollut edes hidastanut kohdallani. Onneksi on hieno sää.

Kaksi autoa seisahtuu liikennevaloihin. Oikean kaistan kulkija lupailee olemuksellaan hyvää: vanha, punainen pikku-Fiat, kyydissä vähän hippiresuisen näköinen nuoripari. Vasemmalla on uudenkarhea musta Volvo, ratissa ja samalla ainoana matkustajana valkokauluskoodin mukaan pukeutunut nelikymppinen mies. Onneksi noin päin – vasemmalta kaistalta tähän on huono pysähtyä. Uudet Volvot eivät kuitenkaan pysähdy koskaan.

Nostan peukaloni pystyyn. Liikennevalot ovat yhä punaiset. Ensimmäisten autojen taakse alkaa kertyä jonoa. Olen nähnyt tämän näytelmän monta kertaa.

Autojen kuljettajat alkavat vilkuilla minuun päin. He katsovat peukaloani. Sitten minua. Sitten liikennevaloja. Punaiset. Ja taas hieman epäluuloisia katseita minuun päin.

Jalankulkijoiden valo vaihtuu punaiseksi. Kohta se tapahtuu.

Keltainen valo punaisen rinnalla. Ylemmät valot sammuvat. Vihreä.

Volvokuski nostaa kytkimen ja auto kiihdyttää rajusti mutta tasaisesti. Tämän päivän komeimpia lähtöjä. Fiat kiihtyyvasenta kaistaa hitaasti, kevyellä kaasulla.

Kymmenen metriä valoista ja nuori ruotsalainen oli jo käytännössä ohittanut vanhan italialaisen. Volvon kuljettaja kytkee vilkun päälle ja kiilaa kohdallani oikealle kaistalle.

Katson, miten Fiatin oikea etukulma alkaa vilkuttaa keltaista valoa ja sen vauhti hidastuu entisestään. Auto pysähtyy levennykseen muutamaa metriä ennen kuin sen puskuri saavuttaa jalkani. Sympaattinen pariskunta hymyilee minulle.

Otan repun käteeni ja vilkaisen vaistoinomaisesti taakseni.

Yllätykseni on sanoinkuvaamaton, kun huomaan Volvon pysähtyneen viidentoista metrin päähän. Myös sen kuski viittilöi minua kyytiin.

Seison hetken hämmennyksen vallassa. Koetan tehdä päätöksen.

Valitsen Fiatin ja vilkutan Volvolle. Nelikymppinen kohauttaa olkapäitään ja jatkaa matkaa.

Syksy ja alkutalvi menivät lähinnä töitä tehdessä. Matkustin paljon, mutta kiireiden takia keskityin liftaamisen sijaan junailuun.

Joululoman aluksi otin itselleni aikaa, puin lämpimästi päälleni ja lähdin tien varteen. Pakkanen oli kiristynyt kymmeneen asteeseen ja jouluinen lumipyry teki ilman tiheäksi. Ja kas, minulla oli edessäni taas yksi hieno seikkailu, joka veisi minut kahden ulkomaalaisen miehen kyytiin.

Olin liikkeellä aamukymmenen aikaan. Hain pitkän aikaa sopivaa liftauspaikkaa Tampereelta Lahteen lähtevän tien varrelta. Kuljin bussilla 28 niin pitkälle kuin oikeaa tietä pääsin ja jäin pois kyydistä. Liftailin hetken moottoriliikennetiellä paikan laittomuudesta huolimatta, mutta kävelin sitten edelliselle pysäkille.

Sain ensimmäisen kyytini keski-ikäiseltä naiselta, joka oli menossa Itä-Suomeen kotipaikalleen, joulua viettämään. Nainen puhui paljon, oli kokenut miehen kuoleman ja työttömyyden, joskaan ei niistä valittanut tai tehnyt asiasta mitään juttua. Kiinnitin vain huomiota näihin asioihin, hiljaa mielessäni. Huomasin, että nämä kokemukset olivat vaikuttaneet hänen elämänasenteeseensa. Hän oli tyytyväinen ajaessaan pientä, halpaa japanilaisautoaan.

Jäin kyydistä Lahdessa. Paikka oli huono, mutta mieltä paransivat kuskin antamat eväät: sain pähkinöitä, suklaakakkua ja ruisleipää. Jouduin seisomaan moottoriliikennetien alkamisesta kertovan kyltin vieressä, aivan liikennevaloristeyksen reunassa.

Sääkin alkoi huononemaan – lumisade heikensi näkyvyyttä melkoisesti. Odotin useita kymmeniä minuutteja ja koetin pitää mielialaa korkealla. Ajattelin mukavia.

Yllätyksekseni pääsin seuraavaksi upouuden Volvon kyytiin – harvinaista herkkua. Kuskina oli lahtelainen ravintolayrittäjä, joka oli kymmenen vuotta sitten muuttanut maahan Turkista. Hän oli menossa auttamaan veljeään Kuusankoskella, tämän omistaman ravintolan työntekijä oli sairastunut eikä sijaista saanut. Puhuimme paljon, etenkin kuski. Mukava mies. Vaikkakin kovin erilainen kuin edellinen kuljettaja: siinä missä olin nyt vannoutuneen yrittäjän kyydissä, edellisen tausta oli ollut syvällä työväenluokan ajatuksissa. Edellinen haukkui ahneutta, jälkimmäinen verotusta.

Seuraava liftauspaikkani oli yksi eniten vihaamistani: Kouvolan ohitustien alku. Seisoskelin paikassa tunnin. Kouvolaan joutuminen tietää aina ongelmia. Kouvola on ongelma.

Tunnin odottelun jälkeen yksi auto vilkutti ja hidasti tien sivuun, mutta kiihdytti sitten karkuun.
En nähnyt kuskia, mutta tuollaiset ovat yleensä nuoria poikia. Niitä tulee aina silloin tällöin vastaan. Olen ihmetellyt tuota ihmistyyppiä, mistä sen huumori oikein sikiää? Kymmenvuotiaina ne repivät kärpäsiltä siipiä, parikymppisinä kiusaavat ihmisiä: kivittävät vammaisia ja hakkaavat naisia itkemään. Kellopeli appelsiini.

No, lopulta kyyti tuli. Aikanaan paljon liftannut mies oli menossa Mikkeliin, joten olisin joutunut taas ohitustielle liftaamaan. Pyysin tekemään viiden kilometrin mutkan, jotta pääsisin edes ohitustien loppuun, ja mies suostui. Kyydistä jäädessä hyvän joulun toivottaminen tuntui todella aidolta. Muutaman kilometrin – noin kymmenen – matka oli helpottanut oloani ja tilannettani todella paljon.

Jatkoin liftaamista Tykkimäen risteyksessä, ensimmäisellä luvallisella paikalla. Taivas puolestaan jatkoi lumihiutaleiden ripottelua. Tuulikin yltyi, aurinko alkoi pilvien takana käydä mailleen. Huomasin, että kohta olisi pimeää ja minua ei näkisi kukaan. Olin ollut lähtiessä tyhmä – minulla ei ollut mukana heijastinta, saati taskulamppua. Onneksi olin sentään valinnut paikan katulampun alta.

Autot kiisivät ohi, mutta kärkyin Tykkimäen suunnasta kääntyviä autoja. Olin ristteyksessä, joten niiden olisi helppo pysähtyä. Tai oikeastaan niiden ei edes tarvitsisi, riittäisi kun ne eivät kiihdyttäisi.

Katuvalot syttyivät. Pimeys syveni. Paikka oli kuitenkin niin hyvä, etten ollut huolissani. Kyyti tulisi kyllä.

Sitten sivutietä pitkin lasketteli kutostielle kaksi venäläisstä konttirekkaa. Ensimmäinen meni ohi, mutta jälkimmäinen hiljensi vauhtinsa kohdallani nollaan. Ovi loksahti auki, kiipesin ylös tupakansavuun. “Hey. Lappeenranta”, totesin samalla kun harmittelin hiljaa mielessäni venäjänkielen olematonta taitoani.

Loppumatkan kuuntelin venäläisiä iskelmiä ja kuskin LA-puhelimen välityksellä käytyä keskustelua edellä ajavan kaverinsa kanssa. Kuski tarjosi tupakkaa ja ymmärsi hyvin, missä kohden halusin kyydistä pois.

Jouluna minua kuljetti siis kaksi itäisen maan viisasta miestä, ihmisiä jotka ymmärsivät ottaa lumisateessa seisovan liftarin kyytiin. Kaikenlainen muukalaisvihamielisyys tuntui nyt normaaliakin absurdimmalta: sadoista ohi ajaneista suomalaisista kaksi otti minut kyytiinsä. Ulkomaalaisista yhtä moni, vaikka heitä ajoi ohitse huomattavasti harvempi.

Parasta koko reissussa oli saada pintaan ne liftausfiilikset, joiden takia harrastus on jatkunut vielä rahatilanteen paranemisen jälkeenkin. Kyydit olivat mukavia ja matka sujui rattoisasti. TIlanteet olivat riittävän kummallisia antamaan pieniä kiksejä. Tuntui, että on elossa.

Julkaistu joulukuussa 2003

Olin viettänyt viikonlopun Savonlinnassa ja palailin Helsinkiä kohti liftailemalla. Oli nätti syyspäivä ja seurailin aikani kuluksi ohiajavien autoilijoiden ilmeitä ja olemusta – kuten tapani yleensä on. Ohi meni yksin ajavia keski-ikäisiä miehiä Mersuissaan, nuori nainen pienessä japanilaisautossaan ja täysiä perheautoja matkalla mummolasta kotiin.

Jonkin ajan kuluttua sain kyydin Juvalle. Kuski ajeli reippaaseen tahtiin ja olin pian taas tien varressa. Ohi suhahteli taas yksinäisiä keski-ikäisiä miehiä Volvoissaan, nuori nainen pienessä japanilaisautossaan ja täysiä perheautoja matkalla mökiltä kotiin.

Sain kyydin hieman Mikkelistä eteenpäin. Kuljettajan raskas kaasujalka kiidätti meitä pitkin vasenta kasitaa. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun olin jälleen tien pientareella peukku pystyssä.

Seurasin, miten ohitseni huristi jälleen riemukas kavalkadi eriaisia autoilijoita: rikkaita keski-ikäisiä uroita, täysiä perheautoja – ja se sama nuori nainen vaaleassa japanilaisessa pikkuautossaan.

Muutamalla nopealla kyydillä pääsin huoltoasemalle Lahden eteläpuolelle. Ehdotin paikkaa, koska en olisi kuitenkaan päässyt perille Helsinkiin tämän herrasmiehen kyydissä ja ulkona alkoi hämärtyä, joten tien poskessa liftaaminen ei tuntunut enää kovin fiksulta idealta. Etenkään, kun koko loppumatka olisi ollut moottoritietä.

Suuren huoltoaseman pihalla oli lupaavasti autoja; ehkäpä saisin piankin kyydin kotiin asti. Volvoja, Mersuja – niistä ei juuri kyytiä saisi. Mutta tuo näytti hyvältä: vaalea, pieni japanilaisauto. Ja kyllä, rekisterinumerokin täsmäsi.

Hetken kahvilasta etsittyäni löysin tutun näköisen naisen . Tiesin jo, mitä sanoisin. “Moi. Olet ajanut Savonlinnan jälkeen kolme kertaa ohitseni. Veisitkö kuitenkin Helsinkiin, kun olet varmaan sinne menossa?”

Sain kyydin. Seura ei ollut kovin hyvää, minkä olin osannut arvata etukäteenkin. Mutta eihän tällaista tarinaa voinut jättää luomatta loppuun, kun oli niin oiva tilaisuus.

Julkaistu ensimmäisen kerran joulukuussa 2003

Liftarin ulkonäöllä on – ainakin jossain määrin – vaikutusta siihen, millaisia kyytejä hän saa. Oma ulkomuotoni on vaihedellut aikojen saatossa: jossakin teini-iän vaiheessa pukeuduin mustaan nahkatakkiin ja värjästin tukkani mustaksi, toisinaan olen ollut hyvinkin siisti nuorimies ja nykyisellään taidan näyttää lähinnä keskivertaiselta opiskelijanörtiltä.

Kyytien saaminen ei ole ollut merkittävästi vaikeampaa nyt kuin silloinkaan, mutta kyytien antajien keskiarvo on vaihdellut paljonkin. Tummatukkaisena wannabeegoottina olin kaltaisteni kyydissä, nykyään kutsu autoon tulee yhä useammin ihan tavalliselta kadunrullajalta.

Miten ulkomuoto siis vaikuttaa kyydin saamiseen?

Vastaisin, että sitä saa mitä tilaa. Ihmiset ottavat kyytiin mieluiten liftareita, jotka viestivät kuuluvansa suurin piirtein samaan viiteryhmään kuin muut kyytiläiset. Peruskristitty ei ota kyytiin satanistia eikä satanisti raivokristittyä – kuskit osaavat kyllä ennakoida, jos tarjolla on huonoa juttuseuraa.

Mitä provosoivemmin pukeudut, sitä kummallisempia kyytejä saat. Ja päinvastoin. Poikkeukset vahvistavat säännön, totta kai.

Aiheesta kirjoittaa myös nimimerkki Morgan Digihitchissä.

Julkaistu alun perin marraskuussa 2003.

Dmitri pysähtyi kohdalleni uudella Jaguarillaan Latvian rajalla. Istuin maassa rinkan päällä ja kirjoittelin matkapäiväkirjaa. Nostin laiskasti peukun ylös aina auton tullessa raja-asemalta, mutta en vaivautunut nousemaan seisomaan. Olin siis kaksin verroin hämmästynyt siitä, että pysähtynyt auto oli musta merkkiauto valkoisilla nahkapenkeillä ja loistavalla äänentoistolla.

Taustastaan hän kertoi, että oli tehnyt kymmenen vuotta kovasti töitä ja ansainnut siinä mukavasti. Kotoisin hän oli Valko-Venäjältä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että hän myös piti hyvästä musiikista. Matkan aikana kuuntelimme musiikkia reggaesta popahtavaan konemusiikkiin.

Olin itse matkalla Suomeen ja Dmitri lupasi heittää minut Riikaan saakka. Ehdin jo miettiä, kuinka jatkaisin matkaa suuren kaupungin ohi, mutta sitten minulle selvisi, että hän jatkaakin pohjoiseen Riikan ohi. Hänellä oli vapaa-aikaa ja hän halusi nähdä auringonlaskun Itämeren rannalla. Mentyään monta kertaa autolla ohi kauniista hiekkarannoista Tallinnan ja Riikan välillä hän halusi kerrankin nähdä millaisia ne todella ovat. Jatkoimme siis matkaa Riikan ohi Saulkrastiin, noin viisikymmentä kilometriä pohjoiseen pääkaupungista.

Siellä oli ranta, beach. Ja ylhäällä maksullinen pysäköinti, kyllä Latviassakin osataan rahastaa. Laskeuduimme alas rannalle, minuakin kiinnosti nähdä minkälainen se olisi. Otimme suosiolla kengät pois jalasta, sillä hieno hiekka olisi kuitenkin kulkeutunut kenkiin saakka. Kuljimme hiekkarantaa jaloilla hiekkaa viuhuttaen – viuh, vauh. Aurinko oli jo melko alhaalla, kun saavuimme. Juttelimme hetken vielä auringon laskiessa ja Dmitri poltti ganjaa, jonka hän oli tuonut mukanaan Vilnasta. Vannotin Dmitrillä, ettei hän ikinä yrittäisi viedä mitään edes omaan käyttöön Romanian rajan yli…

Dmitri jäi vielä odottamaan auringonlaskua, mutta minun oli toimittava ennen sitä. Halusin jatkaa matkaa, joten kiipesin ylös tielle ja aloitin liftaamisen. Oli jo hieman hämärää, joten ehkä senkin takia autot ajoivat ohi toinen toisensa jälkeen. Oli paikalla sentään katulamppu – niiden toimivuudesta ei vain voi aina olla aivan varma. Esimerkiksi Bulgariassa odottelin kerran katulampun alla, mutta taskulamppuunhan siinä oli turvauduttava.

Viidentoista minuutin kuluttua Dmitri tuli rannalta, istui autoonsa ja kaarsi viereeni. Hän kysyi, kuinka monta kilometriä rajalle vielä olisi matkaa. Vastasin, että varmaankin noin seitsemänkymmentä. Seitsemänkymmentä – okei – tule kyytiin niin vien sinut, hän vastasi, vaikka olikin menossa toiseen suuntaan. Sanoin monta kertaa, että hän on hullu, mutta se ei auttanut. Mikäs siinä sitten, ajattelin lopulta. Hyvää musiikkia ja seuraa, alla hieno auto. Näin kuljin koko matkan Latvian halki Jaguarissa.

Kertoi Matkamies marraskuussa 2003

Liftatessa seura vaihtuu sutjakkaasti. Olin pari vuotta sitten lähdössä liftaamaan ja pyysin mukaani kaveria, joka ei koskaan aiemmin ollut liftannut. Varoitin, että vastaan saattaa tulla mitä vain: perättäisinä kuskeina voi hyvin olla hippi ja pappi.

Saimme Helsingistä ensimmäisen kyyden Volkswagenin pakettiautoon, jonka kuskina oli parikymppinen, pörrötukkainen poika. Hän lupasi heittää meidät Porvooseen. Kun kyselimme matkan tarkoitusta, poika kertoi olevansa hakemassa musiikkivehkeitään. Illalla olisi jazzkeikka Helsingissä. Harmittelimme, ettemme pääse mukaan. Hieno hippi.

Porvoosta saimme nopeasti jatkokyydin pieneen punaiseen henkilöautoon. Ystäväni istui takapenkille, minä hyppäsin pelkääjänpaikalle keski-ikäisen herrasmieskuskin viereen.

Liftatessa kehittyy tarkka kyky valita sopiva puheenaihe kuskin ulkomuodon perusteella. Ihmistuntemus paranee. Pienistä vihjeistä oppii päättelemään, millä lauseella saa rikottua jään. (Tämä on muuten yksi erittäin hyvä syy liftata.)

Kaverini oli kuristaa minut, kun aloitin keskustelun kysymällä, onko kuski tulossa häistä vai hautajaisista. “Ristijäisistä itse asiassa. Huomenna on häät, mutta hautajaisia ei näin kesäisi ole kovin usein. Vanhukset kuolevat pääasiassa keväisin ja syksyisin, silloin on sesonki.” Juttu luisti, puhuimme niitä näitä. Kaveri oli takapenkillä hiirenhiljaa, suu hiema ammollaan.

Kun kyyti jätti meidät Elimäellä tien varteen ja kaarsi sivupoluille, selitin huomanneeni kuskin liperit. Kuskimme oli pappi työvuorossa.

Nauratti. Hatusta temmattu varoitus kyytien moninaisuudesta osoittautuikin tarkaksi ennustukseksi.

Olin 1990-luvun loppupuolella liftaamassa silloisen tyttöystäväni kanssa Helsingistä Itä-Suomeen. Lapinjärven kohdalla kesäinen matkamme seisahtui. Ehkä ohikulkijat luulivat meidän olevan kunnottomia sivareita (liftasimme parin kilometrin päässä keskukselta), joita ei kyytiin sovi ottaa. Joka tapauksessa aurinkoisen kesäpäivän liikenneruuhka valui jonona ohitsemme.

Tunnin odottelun jälkeen kohdallemme pysähtyi 1960-luvun punainen Corvette, oikein namupalaksi laitettu. Moottoripyöräjengiläiseltä näyttänyt kuski oli menossa kanssamme samaan suuntaan, joten heitimme reput takapenkille ja arvoimme istumapaikat. Pääsin etupenkille, mistä jalkani minua kovasti kiittivät. Takapenkillä oli kovin ahdasta, näin jälkeenpäin minulle kerrottiin.

Matka taittui rauhalliseen tahtiin. Kuski kertoili elämästään: oli myynyt parikymppisenä omaisuutensa ja lähtenyt seikkailemaan, ryypännyt rahansa Australiassa, elättänyt itseään hedelmiä poimimalla ja liftannut outbackin perillä laskuvarjohyppykurssille. Tarinaa oli mukava kuunnella.

Matka taittui kummallisenkin rauhallisesti. Alla oli menevä peli, eikä mikään kuskin puheissa tukenut kuvaa liikenneturvallisuutta miettivästä köröttelijästä.

“Juu ei, olet ihan oikeassa”, kuski vastasi ihmettelyyni. “En mä yleensä näin ajakaan. Nyt ei vaan kehtaa kauheasti revitellä, kun alkukesästä oli kortti kuivumassa. Poliisi oli tutkan kanssa passissa, kun otettiin moottoripyörillä kiihdytyskisaa.”

Koetin repiä huumoria asiasta: “Jaa, sulla on tainut jäädä ajelut tänä kesänä tälläkin autolla vähiin. Milloin sait kortin takaisin?”

“Ensi viikolla pitäisi käydä nimismiehen luona.”