Liftari.org

Saavun Berliiniin, mutta olen matkalla vain kaupungin läpi. Ei tietenkään ole järkevää ohittaa kolmen miljoonan ihmisen kaupunkia kulkemalla keskustan kautta. En vain tiedä sitä.

Palloilen keskustassa muutaman tunnin ja kuulen vastaan tulevilta suomalaisilta, että kaupungissa on alkamassa Love Parade. Tietämättömänä päätän silti poistua kaupungista. Kuinka lohdullista, että ihminen viisastuu iän myötä, sillä nyt en varmasti jättäisi tapahtumaa väliin.

Otan S-Bahnin kaupungista ulos junapysäkille, joka näyttäisi olevan lähellä moottoritien alkua Dresdeniin. Grünau, saavun asemalle ja lähden eteenpäin. Kävelen pari kilometriä ja pääsen kartalla näkyneeseen moottoritieliittymään vain todetakseni, että siinä on mahdotonta liftata.

Jatkan matkaa kävellen. Asuinalueet muuttuvat ja kilometrit jäävät taakse. Lopulta asutus harvenee, tien laidalla on taajama-alueen päättymismerkki, jonka alla lukee Berlin. Kävelen ulos Berliinistä.

Moottoritie kulkee rinnallani reilun kilometrin päässä. Kuljen teollisuusalueen läpi päästäkseni moottoritielle. Hyppään kolmemetrisen aidan yli. Toisenkin, mutta tällä kertaa aidan päällä on ikävät terästapit, joista tulleet painaumat näkyvät kämmenissäni vielä neljän päivän päästä. Tunkeudun pensasaidan läpi. Juoksen moottoritien yli. Onneksi liikenne on vähäistä, joten ylitys onnistuu kohtuullisessa ajassa.

Päädyn moottoritien varren huoltoasemalle. Kyselen tuloksetta kyytejä eteenpäin. Ostan välttämättömimmät elintarvikkeet huoltikselta neljäsosan tavallista kalliimmalla ja vetäydyn nukkumaan huoltoaseman takapihan nurmikolle. Untani häiritsevät läheiselle lentokentälle lähes katkotta laskeutuvat lentokoneet.

Aamulla sää on sumuinen, mutta yön aikana ei kuitenkaan sada. Raapustan kylttiin DD ja menen huoltarin ulosmenoon yrittämään kyytiä. Kello on vähän yli kuuden. Saan yllätyksekseni nopeasti kyydin Dresdeniin saakka.

Myöhemmin nauran kippurassa slovakialaisten tuttujen kertomusta kavereistaan Berliinissä. Kaverit olivat yrittäneet liftata toista päivää pois kaupungista. Epätoivon hetkellä he olivat miettineet, että he kuolevat nälkään eivätkä ikinä pääse pois Berliinistä :D Mutta ei se niin vaikeaa ollut, eihän.

Kertoi Matkamies marraskuussa 2003

Tiedät varmaan ne hetket, jolloin tajuaa kaiken näyttävän ihan sairaan makeelta? Kun kaikki vain kolahtaa kohdalleen. Tuntuu, että olisi päätynyt sisälle johonkin amerikkailaiseen hyperhyvin kuvattuun fiilistelyelokuvaan. Tai espanjalaiseen, jos niistä pitää enemmän.

Muutamat liftaushetkeni ovat olleet kuin suoraan leffan yliestetisoidusta trailerista. Kerron näistä kaksi.

Ensimmäinen oli kuin jostakin kaukokaipuisesta roadmoviesta. Olin reissussa jossakin syvällä Suomessa. Oli kaunis kesäpäivä. Liikennettä oli vähän. Kyyti jätti minut risteykseen, enkä saanut jatkokyytiä pitkään aikaan. Kävelin koko ajan eteenpäin.

Sattuipa niin, että pian tie muuttui leveämmäksi ja leveämmäksi, suora jatkui horisonttiin. Olin jollakin maan varakiitoradoista. Eikä autoja näkynyt koko suoralla.

Kävelin suurin piirtein keskelle suoraa ja jäin fiilistelemään. Aurinko porotti kuin kauniina päivänä hornassa ja asfaltti hohkasi kuumuutta. Seisoin tyhjällä lentokentällä, ympärillä pelkkää korpea. Radan ali virtasi oja, hyönteiset surrasivat.

Taivaanrannasta alkoi kuulua suuren moottorin pauhu. Suoran päähän ilmestyi pieni piste, joka suureni suurenemistaan. Rekka.

Nythän on niin, että rekat pysähtyvät äärimmäisen harvoin. Tämä on minun kokemukseni. Täyteen vauhtiin päässyttä rekkaa ei saa pysähtymään. Tunsin kuitenkin olevani jonkinlaisessa kuvassa – peukku oli pakko nostaa.

Rekka hurautti ohi. Tai ei aivan; kohdallani valtavan auton jarruhydrauliikka alkoi huutaa. Sata metriä takanani rekka pysähtyi ja kuulin hydrauliikan huokauksen. Nappasin reppuni ja aloin juosta.

Ei vittu – juuri noinhan se menee leffoissakin.

Toinen tarina onkin sitten lyhyempi ja keskittyy enemmän miettimään sitä, miltä näytin. Kuvitelkaa tekin. Ja kuvitelkaa samalla taustalle huonon teinikauhuelokuvan ääniraita.

Syksy. Sade. Pimeä. Itärajalla olevan suomalaiskaupungin reuna-alue, ohitustien liittymä.

Musta, puolipitkä nahkatakki. Mustat pitkät hiukset. Kuluneet farkut. Maiharit. Epämääräinen reppu. Kylmä ilma ja kasvoihin piiskaava sade saavat irvistämään.

En yhtään ihmettele, ettei kukaan ottanut kyytiin. En varmaan olisi ottanut minäkään, sen verran kammottava ilmestys tuo liftari oli.

Harmi vaan, että se olin minä.

Kerrottu alun perin marraskuussa 2003

Liftarin ulkonäöllä on – ainakin jossain määrin – vaikutusta siihen, millaisia kyytejä hän saa. Oma ulkomuotoni on vaihedellut aikojen saatossa: jossakin teini-iän vaiheessa pukeuduin mustaan nahkatakkiin ja värjästin tukkani mustaksi, toisinaan olen ollut hyvinkin siisti nuorimies ja nykyisellään taidan näyttää lähinnä keskivertaiselta opiskelijanörtiltä.

Kyytien saaminen ei ole ollut merkittävästi vaikeampaa nyt kuin silloinkaan, mutta kyytien antajien keskiarvo on vaihdellut paljonkin. Tummatukkaisena wannabeegoottina olin kaltaisteni kyydissä, nykyään kutsu autoon tulee yhä useammin ihan tavalliselta kadunrullajalta.

Miten ulkomuoto siis vaikuttaa kyydin saamiseen?

Vastaisin, että sitä saa mitä tilaa. Ihmiset ottavat kyytiin mieluiten liftareita, jotka viestivät kuuluvansa suurin piirtein samaan viiteryhmään kuin muut kyytiläiset. Peruskristitty ei ota kyytiin satanistia eikä satanisti raivokristittyä – kuskit osaavat kyllä ennakoida, jos tarjolla on huonoa juttuseuraa.

Mitä provosoivemmin pukeudut, sitä kummallisempia kyytejä saat. Ja päinvastoin. Poikkeukset vahvistavat säännön, totta kai.

Aiheesta kirjoittaa myös nimimerkki Morgan Digihitchissä.

Julkaistu alun perin marraskuussa 2003.

Muutama vuosi sitten olin parempien vaihtoehtojen puutteessa päättänyt viettää matalan profiilin juhannuksen yksinäni Helsingissä. Suunnitelmat muuttuivat kuitenkin aattoiltana kuuden aikaan, kun sain kutsun Lappeenrantaan juhlimaan.

Lähdin liftaamaan – muitakaan vaihtoehtoja ei enää tuohon kellonaikaan ollut. Autoja kulki hiljakseen ohi Lahden moottoritien alussa, julkisen liikenteen lisäksi myös henkilöautoliikenne oli taukoamassa keskikesän juhlan kunniaksi.

Kohtalaisen odottelun jälkeen pieni japanilainen henkilöauto pysätyi. Sisällä oli neljä parikymppistä tyttöä, juhlatunnelmissa. Matkan määränpäänä oli kavereiden mökki Jyväskylän liepeillä. Hyppäsin kyytiin ja sanoin jääväni pois Lahden kohdalla.

Vähän aikaa ajeltuamme tytöt alkoivat ehdotella, että tulisin heidän kanssaan mökkeilemään. Mietin asiaa murto-osasekunnin: kyydittäjäni eivät varsinaisesti olleet ihan minun tyyppiäni, mutta en ollut aivan varma Lappeenrannan juhlaporukastakaan. Missään nimessä tytöt eivät vaikuttaneet vaarallisilta. Päätin antaa kohtalolle mahdollisuuden ja lupauduin tulemaan kyydissä perille asti.

Pysähdyimme Heinolassa huoltoasemalle ostamaan juomia ja jatkoimme matkaa mukavissa merkeissä. Tytöt kertoilivat niitä näitä. Selvisi, että määränpäässä oli joukko tyttöjen miespuoleisia ystäviä lämmittämässä saunaa. Naureskeltiin, että kylläpä yllättyvät.

Pitkälti Lahden jälkeen etupenkin tytöt alkoivat jutella kännykkäpuhelun jälkeen vakavin ilmein. Lopulta pelkääjänpaikalla istunut tyttö käänyi minuun päin. “Juttelin juuri poikien kanssa. Jos tulet perille, he uhkasivat antaa sinulle turpaan.”

Ja niin, kauniina juhannusyönä, pieni japanilainen helkilöauto jätti minut autiolle moottoritielle ja neljä tyttöä toivotti minulle parempaa onnea ja mukavaa juhannusta

Julkaistu alun perin marraskuussa 2003

Dmitri pysähtyi kohdalleni uudella Jaguarillaan Latvian rajalla. Istuin maassa rinkan päällä ja kirjoittelin matkapäiväkirjaa. Nostin laiskasti peukun ylös aina auton tullessa raja-asemalta, mutta en vaivautunut nousemaan seisomaan. Olin siis kaksin verroin hämmästynyt siitä, että pysähtynyt auto oli musta merkkiauto valkoisilla nahkapenkeillä ja loistavalla äänentoistolla.

Taustastaan hän kertoi, että oli tehnyt kymmenen vuotta kovasti töitä ja ansainnut siinä mukavasti. Kotoisin hän oli Valko-Venäjältä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että hän myös piti hyvästä musiikista. Matkan aikana kuuntelimme musiikkia reggaesta popahtavaan konemusiikkiin.

Olin itse matkalla Suomeen ja Dmitri lupasi heittää minut Riikaan saakka. Ehdin jo miettiä, kuinka jatkaisin matkaa suuren kaupungin ohi, mutta sitten minulle selvisi, että hän jatkaakin pohjoiseen Riikan ohi. Hänellä oli vapaa-aikaa ja hän halusi nähdä auringonlaskun Itämeren rannalla. Mentyään monta kertaa autolla ohi kauniista hiekkarannoista Tallinnan ja Riikan välillä hän halusi kerrankin nähdä millaisia ne todella ovat. Jatkoimme siis matkaa Riikan ohi Saulkrastiin, noin viisikymmentä kilometriä pohjoiseen pääkaupungista.

Siellä oli ranta, beach. Ja ylhäällä maksullinen pysäköinti, kyllä Latviassakin osataan rahastaa. Laskeuduimme alas rannalle, minuakin kiinnosti nähdä minkälainen se olisi. Otimme suosiolla kengät pois jalasta, sillä hieno hiekka olisi kuitenkin kulkeutunut kenkiin saakka. Kuljimme hiekkarantaa jaloilla hiekkaa viuhuttaen – viuh, vauh. Aurinko oli jo melko alhaalla, kun saavuimme. Juttelimme hetken vielä auringon laskiessa ja Dmitri poltti ganjaa, jonka hän oli tuonut mukanaan Vilnasta. Vannotin Dmitrillä, ettei hän ikinä yrittäisi viedä mitään edes omaan käyttöön Romanian rajan yli…

Dmitri jäi vielä odottamaan auringonlaskua, mutta minun oli toimittava ennen sitä. Halusin jatkaa matkaa, joten kiipesin ylös tielle ja aloitin liftaamisen. Oli jo hieman hämärää, joten ehkä senkin takia autot ajoivat ohi toinen toisensa jälkeen. Oli paikalla sentään katulamppu – niiden toimivuudesta ei vain voi aina olla aivan varma. Esimerkiksi Bulgariassa odottelin kerran katulampun alla, mutta taskulamppuunhan siinä oli turvauduttava.

Viidentoista minuutin kuluttua Dmitri tuli rannalta, istui autoonsa ja kaarsi viereeni. Hän kysyi, kuinka monta kilometriä rajalle vielä olisi matkaa. Vastasin, että varmaankin noin seitsemänkymmentä. Seitsemänkymmentä – okei – tule kyytiin niin vien sinut, hän vastasi, vaikka olikin menossa toiseen suuntaan. Sanoin monta kertaa, että hän on hullu, mutta se ei auttanut. Mikäs siinä sitten, ajattelin lopulta. Hyvää musiikkia ja seuraa, alla hieno auto. Näin kuljin koko matkan Latvian halki Jaguarissa.

Kertoi Matkamies marraskuussa 2003

Liftasimme veljeni kanssa Liettuassa kotia kohti. Matkanteko kahdestaan oli hidasta, mutta etenimme päivän aikana Puolan puolelta Augustowista Liettuaan ja Kaunaksen kautta Panevezykseen. Koko keskipäivän aurinko porotti kirkkaalta taivaalta. Panevezyksessä liftatessamme taivas alkoi mennä pilveen nopeasti. Jatkoimme kuitenkin matkaa eteenpäin, koska saimme kyydin kaupungista ulos. Nuoret kuskit pyysivät meitä seuraksi uimarannalle, mutta ajattelimme, että jatkamme mieluummin eteenpäin.

Jäimme tien varteen bussipysäkille jatkaaksemme uudella kyydillä. Ehdimme odotella kyytiä tuloksetta viitisen minuuttia, mutta sitten huomasimme pilvien vyöryvän yhä kovemmalla vauhdilla kohti.

Lähimpään asutukseen oli matkaa viitisensataa metriä ja pilvet hyvin tummanpuhuvia. Lisäksi tuuli voimistui nopeasti ja kilometrin päässä alkoi salamoida. Päätimme etsiytyä suojaan ja kaivoimme rinkan sadesuojukset esille. Lähdimme kävelemään kohti rakennuksia.

Samaan aikaan alkoi jo tihuttaa. Ensin hitaasti ja sitten yhä kovempaa, kunnes jo satoi. Pistimme juoksuksi. Yhtäkkiä taivaalta alkoi tulla rakeita. Tuuli yltyi hetkessä niin kovaksi, että oli mahdotonta edetä sitä vasten edes kävelyvauhtia, vaikka yritti juosta. Rinkan sadesuojus heilui tuulessa, mutta lähes vaakasuoraa sadetta vastaan siitä ei olisikaan ollut mitään hyötyä. Sadesuojusta käsillä ilmassa pään yläpuolella pitämällä sai onneksi suojeltua itseään sormenpään kokoisilta rakeilta, jotka päähän osuessaan satuttivat aika kovin.

Saavuimme rakennuksille, mutta yksikään niistä tai edes niiden tuulen alla oleva puoli ei tarjonnut suojaa. Vieressä oleva konehalli oli sekin suljettu. Ukonilma oli jo ehtinyt kohdallemme ja joka puolella salamoi. Juoksimme ainoaan lähistön suojaksi kelpaavaan paikkaan – vanhaan neuvostolentokoneen romuun. Kertasin salamana :) siihenastisen koulufysiikan ja muistelin, että metallikuori muodostaa salamilta suojaavan Faradayn verkon. Niin toivoen jäimme romun sisälle suojaan sateelta.

Olimme keskellä mahtavinta ukonilmaa, jonka olen ikinä nähnyt. Emme vain vaatteet märkinä, kovassa tuulessa palellessa osanneet juuri siitä nauttia. Puolen tunnin kuluttua sade vaimeni. Siihen mennessä olimme kartoittaneet vahingot. Molempien piti vaihtaa kaikki vaatteet. Veljeltäni oli lisäksi kastunut lähes koko repun sisältö ja passi. Onneksi minulta löytyi juuri ja juuri kuivat vaatteet molemmille. Laitoimme arkin kuivana säilynyttä vessapaperia jokaiselle passin aukeamalle ja lopputulos oli niin hyvä, että passi on yhä käytössä. Pahimpana takaiskuna olivat litimärät kengät ja sukat, joita ei tietenkään saanut mitenkään kuivaksi.

Päätimme suosiolla vaihtaa bussiin. Liftasimme takaisin Panevezykseen ja jo matkalla päätös osoittautui hyväksi, kun vettä alkoi sataa kaatamalla. Kuski vei meidät ystävällisesti aivan bussiaseman viereen. Keskustassa vettä tulvi kadulla niin paljon, että sitä oli mahdoton ylittää kastelematta kenkiään. Se ei meitä tietenkään haitannut.

Kertoi Matkamies marraskuussa 2003

Keskellä yötä pilkkopimeässä ylitän rajan Slovakiasta Puolaan. Joudun syömään tullissa yhden tuliaissuklaistani, kun tullimies ei ymmärrä, mitä paketissa on. Heti avattuani paketin ja syötyäni vähän tullimiehen ilme kirkastuu ja hän huudahtaa “shokolaad!”. Kumma kun ei ymmärtänyt silloin, kun sen sanoin. Ei edes halua suklaan loppuja.

Saan kyydin rajalta eteenpäin muutaman kilometrin. Jatkan kävelemistä ja liftaamista yön pimeydessä. Auto pysähtyy ja ryntään sitä kohti. Poliisiauto, voi ei. Teeskentelen, etten edes liftannut. Auto on kuitenkin jo pysähtynyt ja pelkääjän paikalta astuu ulos nuori poliisi.

Yllätyksekseni hän tarjoaakin kyytiä. Pääsen poliisiautossa parikymmentä kilometriä eteenpäin. Emme kuitenkaan keskustele paljon poliisien kanssa, sillä heitä ja takapenkkiä, jolla istun, erottaa paksu pleksi. Koputtelemme pleksia ja naureskelemme yhdessä sille. Kiitän matkasta, jatkan eteenpäin ja päädyn yössä yhä eteenpäin loppujen lopuksi nukkumaan levähdysalueen piknikkipöydällä, ei siis sen alla :)

On kai vain ajan kysymys, milloin minullakin on huonoja kokemuksia poliisista. Tähän asti liftatessa ovat kokemukset kuitenkin olleet hyviä tai neutraaleja. Ruotsissa rupattelen ruotsinsuomalaisen poliisin kanssa aamutuimaan. Hän tarkistaa passini ja kyselee onhan kaikki hyvin. Saksassa poliisipartio huomauttaa kuskilleni, ettei moottoritierampilla saa pysähtyä. Eivät sakota kuitenkaan, kun huomaavat että autosta lähtee kyydistä pois jäävä liftari. Slovakiassa poliisipartion takana liftaaminen osoittautuu huonoksi ratkaisuksi, mutta se ei ole varsinaisesti poliisien vika. Latviassa liftatessani kahden virolaisen tytön kanssa poliisi pysäyttää kuskin, joka ajaa kaupungissa liian kovaa. Ratkeamme kaikki nauruun latvialaisen kuskin selittäessä jälkeenpäin, miksei sakkoja tullutkaan: sakkolaput olivat päässeet poliiseilta loppumaan! Suomessa poliisiautot ajavat ohi, kun liftaan Helsingissä Turun moottoritien alussa. Olisikin varsin typerää valittaa, sillä paikka on turvallinen eikä vaihtoehtoja juuri ole.

Euroopan puoleisessa Turkissa poliisit kysyvät minulta tarkistuspisteellä, minne olen menossa. Kerrottuani suunnan he pysäyttävät henkilöauton ja pyytävät kuskia ottamaan minut kyytiin. Tsekissä poliisit antavat kuskeille sakot, mutta se onkin ihan oikein, koska he ajavat liian kovaa ja samat tyypit olivat pyytämässä minulta maksua kyydistä jälkikäteen, vaikka siitä ei oltu sovittu. Romaniassa poliisit taas hauskuuttavat, varsinkin kun en ole itse maksumiehenä. Poliisi pysäyttää rekan, jonka kyydissä olen ja tarkistaa dokumentit. Sen jälkeen hän vaatii saada vettä juotavaksi. Toisen kerran rekka pysäytetään ja kuski ojentautuu rekan ikkunasta antaen samalla kymmenen Saksan markkaa ja kysyen “what’s the problem?”. Johon nopea vastaus “no problem.” Se taitaa olla maan tapa.

Kertoi Matkamies marraskuussa 2003.

6/8/10 Hitchhiking Gathering from terrehappy on Vimeo.

Matthew Frederick Davis Hemming kirjoittaa Digihitch-artikkelissaan havainnoistaan autoilijoiden laumakäyttäytymisestä. Oivassa tekstissä hän kiinnittää tieteellisen tarkasti huomiota siihen, miten autoilijat muistuttavat eläimiä päätyessään puolihypnoottiseen tilaan, jossa vaistot ohjaavat käyttäytymistä enemmän kuin järjen kontrolli.

Hemmingin perusoivallus on, että ihmisillä on pyrkimys tarkkailla olentoja kokonaisuuksina. Me tiedostamme, että nämä olennot koostuvat pienemmistä olioista ja ovat osa suurempia olioita, mutta pyrimme silti keskittämään havaintomme johonkin kokonaisuuteen. Tarkkailemme autoilijoita yksittäisinä autoilijoina, vaikka voisimme nähdä heidät autoilijoiden laumoina tai jonkinlaisina geneettisen perimän ja historiallisen kehityksen kummallisina lopputulemina, orgaanisen ja epäorgaanisen liittoina.

Omalta kannaltani tämän Hemmingin ajatuksen keskeinen tehtävä on muistuttaa siitä, että autoilijoita on hemmetin hauska tarkkailla. En ole koskaan päässyt tasolle, jolla pystyisin irrottautumaan tavallisen havainnoinnin tasosta – ehken ole käyttänyt oikeita aineita. Mutta jo tällä autoilijayksilöiden ihmettelyn asteellakin tien vieressä seisominen on uskomattoman hauskaa. Ellei sää sitten pilaa nautintoa.

Liftatessa ohi ajavien autojen tuijottaminen on käytännössä ainoita tapoja kuluttaa aikaa, muttei mitenkään hassumpi ajantappokone. Jokainen autoilija on erilainen. Yksi on rikas, toinen köyhä, kolmas kyllästynyt vieressä istuvan puolison nalkutukseen.

On hauska seurata, miten ohi ajavat kuljettajat reagoivat liftariin. Jotkut kääntävät katseensa pois. “Poissa silmistä, poissa mielestä.” Toiset osoittavat merkein, etteivät jostakin syystä voi ottaa kyytiläisiä. “Käännyn seuraavasta risteyksestä, ja autokin on täynnä.” Kummallisin joukko on se, joka näyttää rivoja eleitä ja soittaa äänitorvea. “Äg-gäg-äg-gäg-gäää.”

Ja minne nämä kaikki tyypit ovat matkalla? Tien varressa tajuaa, miten yhteiskunta muodostuu määrättömästä joukosta erilaisia yksilöitä, joista jokainen on menossa eri suuntaan eri motiivein, vaikka kaikki näennäisesti paahtavatkin toinen toistaan muistuttavissa autoissa pitkin samaa valtatietä – samaan suuntaan.

Julkaistu alun perin lokakuussa 2003