Kaksi autoa seisahtuu liikennevaloihin. Oikean kaistan kulkija lupailee olemuksellaan hyvää: vanha, punainen pikku-Fiat, kyydissä vähän hippiresuisen näköinen nuoripari. Vasemmalla on uudenkarhea musta Volvo, ratissa ja samalla ainoana matkustajana valkokauluskoodin mukaan pukeutunut nelikymppinen mies. Onneksi noin päin – vasemmalta kaistalta tähän on huono pysähtyä. Uudet Volvot eivät kuitenkaan pysähdy koskaan.

Nostan peukaloni pystyyn. Liikennevalot ovat yhä punaiset. Ensimmäisten autojen taakse alkaa kertyä jonoa. Olen nähnyt tämän näytelmän monta kertaa.

Autojen kuljettajat alkavat vilkuilla minuun päin. He katsovat peukaloani. Sitten minua. Sitten liikennevaloja. Punaiset. Ja taas hieman epäluuloisia katseita minuun päin.

Jalankulkijoiden valo vaihtuu punaiseksi. Kohta se tapahtuu.

Keltainen valo punaisen rinnalla. Ylemmät valot sammuvat. Vihreä.

Volvokuski nostaa kytkimen ja auto kiihdyttää rajusti mutta tasaisesti. Tämän päivän komeimpia lähtöjä. Fiat kiihtyyvasenta kaistaa hitaasti, kevyellä kaasulla.

Kymmenen metriä valoista ja nuori ruotsalainen oli jo käytännössä ohittanut vanhan italialaisen. Volvon kuljettaja kytkee vilkun päälle ja kiilaa kohdallani oikealle kaistalle.

Katson, miten Fiatin oikea etukulma alkaa vilkuttaa keltaista valoa ja sen vauhti hidastuu entisestään. Auto pysähtyy levennykseen muutamaa metriä ennen kuin sen puskuri saavuttaa jalkani. Sympaattinen pariskunta hymyilee minulle.

Otan repun käteeni ja vilkaisen vaistoinomaisesti taakseni.

Yllätykseni on sanoinkuvaamaton, kun huomaan Volvon pysähtyneen viidentoista metrin päähän. Myös sen kuski viittilöi minua kyytiin.

Seison hetken hämmennyksen vallassa. Koetan tehdä päätöksen.

Valitsen Fiatin ja vilkutan Volvolle. Nelikymppinen kohauttaa olkapäitään ja jatkaa matkaa.

Puheille Espanjasta huonona liftausmaana ei ole loytynyt mitaan katetta. Kyydin saaminen on onnistunut oikein hyvin. Lisaksi maa vaikuttaa olevan taynna liikenneympyroita. Niiden jalkeen loytyy yleensa hyva paikka, jossa autot seka ajavat hiljaa etta voivat helposti pysahtya.

Otan nyt aluksi iisisti, taytyy sitten katsoa mihin pain tasta lahtisi. Ensimmaiseksi ainakin kaupungille katsomaan muutaman nahtavyyden. Hyvaa joulun odotusta!

Julkaistu joulukuussa 2003

Joululoman aluksi otin itselleni aikaa, puin lämpimästi päälleni ja lähdin tien varteen. Pakkanen oli kiristynyt kymmeneen asteeseen ja jouluinen lumipyry teki ilman tiheäksi. Ja kas, minulla oli edessäni taas yksi hieno seikkailu, joka veisi minut kahden ulkomaalaisen miehen kyytiin.

Olin liikkeellä aamukymmenen aikaan. Hain pitkän aikaa sopivaa liftauspaikkaa Tampereelta Lahteen lähtevän tien varrelta. Kuljin bussilla 28 niin pitkälle kuin oikeaa tietä pääsin ja jäin pois kyydistä. Liftailin hetken moottoriliikennetiellä paikan laittomuudesta huolimatta, mutta kävelin sitten edelliselle pysäkille.

Sain ensimmäisen kyytini keski-ikäiseltä naiselta, joka oli menossa Itä-Suomeen kotipaikalleen, joulua viettämään. Nainen puhui paljon, oli kokenut miehen kuoleman ja työttömyyden, joskaan ei niistä valittanut tai tehnyt asiasta mitään juttua. Kiinnitin vain huomiota näihin asioihin, hiljaa mielessäni. Huomasin, että nämä kokemukset olivat vaikuttaneet hänen elämänasenteeseensa. Hän oli tyytyväinen ajaessaan pientä, halpaa japanilaisautoaan.

Jäin kyydistä Lahdessa. Paikka oli huono, mutta mieltä paransivat kuskin antamat eväät: sain pähkinöitä, suklaakakkua ja ruisleipää. Jouduin seisomaan moottoriliikennetien alkamisesta kertovan kyltin vieressä, aivan liikennevaloristeyksen reunassa.

Sääkin alkoi huononemaan – lumisade heikensi näkyvyyttä melkoisesti. Odotin useita kymmeniä minuutteja ja koetin pitää mielialaa korkealla. Ajattelin mukavia.

Yllätyksekseni pääsin seuraavaksi upouuden Volvon kyytiin – harvinaista herkkua. Kuskina oli lahtelainen ravintolayrittäjä, joka oli kymmenen vuotta sitten muuttanut maahan Turkista. Hän oli menossa auttamaan veljeään Kuusankoskella, tämän omistaman ravintolan työntekijä oli sairastunut eikä sijaista saanut. Puhuimme paljon, etenkin kuski. Mukava mies. Vaikkakin kovin erilainen kuin edellinen kuljettaja: siinä missä olin nyt vannoutuneen yrittäjän kyydissä, edellisen tausta oli ollut syvällä työväenluokan ajatuksissa. Edellinen haukkui ahneutta, jälkimmäinen verotusta.

Seuraava liftauspaikkani oli yksi eniten vihaamistani: Kouvolan ohitustien alku. Seisoskelin paikassa tunnin. Kouvolaan joutuminen tietää aina ongelmia. Kouvola on ongelma.

Tunnin odottelun jälkeen yksi auto vilkutti ja hidasti tien sivuun, mutta kiihdytti sitten karkuun.
En nähnyt kuskia, mutta tuollaiset ovat yleensä nuoria poikia. Niitä tulee aina silloin tällöin vastaan. Olen ihmetellyt tuota ihmistyyppiä, mistä sen huumori oikein sikiää? Kymmenvuotiaina ne repivät kärpäsiltä siipiä, parikymppisinä kiusaavat ihmisiä: kivittävät vammaisia ja hakkaavat naisia itkemään. Kellopeli appelsiini.

No, lopulta kyyti tuli. Aikanaan paljon liftannut mies oli menossa Mikkeliin, joten olisin joutunut taas ohitustielle liftaamaan. Pyysin tekemään viiden kilometrin mutkan, jotta pääsisin edes ohitustien loppuun, ja mies suostui. Kyydistä jäädessä hyvän joulun toivottaminen tuntui todella aidolta. Muutaman kilometrin – noin kymmenen – matka oli helpottanut oloani ja tilannettani todella paljon.

Jatkoin liftaamista Tykkimäen risteyksessä, ensimmäisellä luvallisella paikalla. Taivas puolestaan jatkoi lumihiutaleiden ripottelua. Tuulikin yltyi, aurinko alkoi pilvien takana käydä mailleen. Huomasin, että kohta olisi pimeää ja minua ei näkisi kukaan. Olin ollut lähtiessä tyhmä – minulla ei ollut mukana heijastinta, saati taskulamppua. Onneksi olin sentään valinnut paikan katulampun alta.

Autot kiisivät ohi, mutta kärkyin Tykkimäen suunnasta kääntyviä autoja. Olin ristteyksessä, joten niiden olisi helppo pysähtyä. Tai oikeastaan niiden ei edes tarvitsisi, riittäisi kun ne eivät kiihdyttäisi.

Katuvalot syttyivät. Pimeys syveni. Paikka oli kuitenkin niin hyvä, etten ollut huolissani. Kyyti tulisi kyllä.

Sitten sivutietä pitkin lasketteli kutostielle kaksi venäläisstä konttirekkaa. Ensimmäinen meni ohi, mutta jälkimmäinen hiljensi vauhtinsa kohdallani nollaan. Ovi loksahti auki, kiipesin ylös tupakansavuun. “Hey. Lappeenranta”, totesin samalla kun harmittelin hiljaa mielessäni venäjänkielen olematonta taitoani.

Loppumatkan kuuntelin venäläisiä iskelmiä ja kuskin LA-puhelimen välityksellä käytyä keskustelua edellä ajavan kaverinsa kanssa. Kuski tarjosi tupakkaa ja ymmärsi hyvin, missä kohden halusin kyydistä pois.

Jouluna minua kuljetti siis kaksi itäisen maan viisasta miestä, ihmisiä jotka ymmärsivät ottaa lumisateessa seisovan liftarin kyytiin. Kaikenlainen muukalaisvihamielisyys tuntui nyt normaaliakin absurdimmalta: sadoista ohi ajaneista suomalaisista kaksi otti minut kyytiinsä. Ulkomaalaisista yhtä moni, vaikka heitä ajoi ohitse huomattavasti harvempi.

Parasta koko reissussa oli saada pintaan ne liftausfiilikset, joiden takia harrastus on jatkunut vielä rahatilanteen paranemisen jälkeenkin. Kyydit olivat mukavia ja matka sujui rattoisasti. TIlanteet olivat riittävän kummallisia antamaan pieniä kiksejä. Tuntui, että on elossa.

Julkaistu joulukuussa 2003

Hän kertoi vajaa viikko sitten leikanneensa pitkät vaaleat hiuksensa siiliksi. Heti oli kuulemma kaveripiirissä (kyse oli siis lahtelaisista) lähtenyt liikkeelle huhu että hänestä on nyt sitten tullut lesbo. Neiti oli hyvin hyvin vihainen ja loukkaantunut kavereilleen, kun eivät ne mitään mistään tajua, ja eivät tunne häntä pätkääkään. Onneksi poikaystävä oli sentään fiksu ja suhtautui kaikkeen rennon huvittuneesti, mutta kaverit olivat ääliötä kaikki tyynni. Kuulemma.

Että jos haluat välillä tuulettaa mielipiteitäsi kaveripiiristäsi, satunnainen liftari on varmaan aika turvallinen kuuntelija. Ellei se sitten satu kirjoittamaan asiasta nettiin…

Arto Ikola on kerännyt – suurimmaksi osaksi alapäähuumoriin keskittyviä – liftarivitsejä. Noita vitsejä lukiessa (pitäydyn kommentoimasta noiden kaskujen laadukkuutta, kukin tehköön omat päätelmänsä) muistui mieleeni eräs tarina. Mutta ensin tarinan mieleen tuonut vitsi, suora lainaus arvon Ikolalta:

“Pitkätukkainen nuori mies liftasi syrjäseudulla ja pääsi häijynnäköisen rekkakuskin kyytiin. Juttu ei luistanut, ja kun oli ajettu noin 50 kilometriä hiljaisuudessa, nuori mies avasi suunsa ja sanoi:
- No, aiotko kysyä minulta vai et?
- Jaa, mitä niin? rekkakuski murahti.
- Että olenko mies vai nainen? lifatri jatkoi.
- Jaa, ei sillä niin väliä, kuski sanoi. Voin hässiä sinua joka tapauksessa kun tulee tarpeeksi pimeää.”

Ja mitä tästä tuli mieleen:

Olen aina vihannut Kouvolaa.

Kaupunki on jotenkin keksityn oloinen ja kylmä virastokaupunki, joka menetti vielä kaiken kukkuraksi virastonsakin lääniuudistusten seurauksena. Kouvola-inho on kai jotenkin verissä, kun on viettänyt varhaisnuoruutensa naapurikaupungissa Lappeenrannassa. Alitajuisen naapurusvihan lisäksi Kouvolan subjektiivista pahaa karmaa ovat lisänneet lukuisat liftauskokomukseni kaupungissa.

Kouvolan ohi kulkee moottoriliikennetie. Jostain syystä useat kyydit matkoillani ovat kääntyneet usein Kouvolaan, eli olen joutunut koettamaan kyytiä tuolta ohitustieltä tai sen rampeista. Homma on ollut yhtä helvettiä. Kyytejä ei ole meinannut saada, ei sitten millään. (Olen mielessäni laskeskellut, että syy kyytipulaan on yksinkertainen: kukaan ulkopaikkakuntalainen ei halua ottaa potentiaalista kouvolalaista kyytiinsä ja vastaavasti kaikki kouvolalaiset jäävät luonnollisesti Kouvolaan.)

Eikä tuo ohitustie ole ajanviettopaikkanakaan ihan siitä mukavimmasta päästä.

Eniten minua ovat kiehuttaneet aikanaan sattuneet tapaukset, jotka kertovat jotain Kouvolan ohi ajavien ihmisten (lue: miesten) mielenlaadusta. Useammin kuin missään muualla, aikanaan pitkänä hulmunnut tukkani sai Kouvolan ohitustietä kulkevat uroot hidastamaan kyytiään kohdallani. Kun sitten oli kolmenkympin vauhdista aikansa tiirailtu, että “ei, kyllä se sittenkin taitaa poika olla”, nämä mitään pelkäämättömät orit painoivat kaasua niin maan perkeleesti.

Olin kerran seisoskellut toista tuntia ja nähnyt monta tällaista äkkijarrutus-kiihdytys-tilannetta, kun vihdoin uusi Saab renkaat ulvoen. Juoksin autolle. Kuski katseli takaikkunasta odottavan näköisenä.

Avasin oven, ja huikkasin matkani suunnan. Katsoin kuljettajaa. Hän oli urheilullisen oloinen nuori mies, vähän juntahtava olomuodoltaan. Ikänsä puolesta hän tuskin oli vielä suorittanut ajokoulun kakkososaa. Ja hän oli kauhuissaan.

“Tota… en mä mee niin pitkälle”, kuski sai änkytettyä. Kysyin, voisiko hän heittää minut edes ohitustien loppuun, sieltä olisi helpompi saada kyyti. “E-e-e-een. Laitatko sen oven kiinni.” Kuski kaasutti tiehensä.

Olin ihan äimän käkenä. Sitten tajusin, että tämäkin tyyppi oli luullut minua tytöksi ja ajatellut esitellä vähän isänsä autoa. Jäin vain miettimään, että jos kuski olisi ollut valmis ottamaan vokoteltavakseen näin ruman tytön, niin miksei miestä saman tien.

Sittemmin olen välttänyt Kouvolaa kaikin mahdollisin keinoin. Selvitän etukäteen, minne kuskit aikovat minut jättää ja pyydän tiputtamaan minut joko ohitustien alkuun tai loppuun. Kouvolassa en suostu enää liftaamaan.

Kerrottu jo Joulukuussa 2003.

En tiedä ovatko kaikki karavaanarit samanlaisia. Toisen kerran juttelin itävaltalaisten karavaanareiden kanssa leirintäalueella Kroatiassa ja silloinkin tarjoiltiin heti runsain mitoin viiniä ja pastaa.

Pohjoisen reissu on kuitenkin ainoa kerta, kun olen matkailuautolta saanut kyydin. Ehkä kaikki muut ovat olleet vielä niin kännissä, etteivät ole tarvinneet krapulakuskia?

Niin, ihan piruuttanikin liftaan aina matkailuautoja, kun niitä menee ohi. Valitettava tosiasia on, että ihmiset matkailuautoissa elävät ihan eri todellisuudessa kuin liftarit. Luulisin, että heidän matkansa on järjestyksessä ja liftari vaikuttaa vaaralliselta epäjärjestystekijältä. Toisaalta en edes usko, että itse viihtyisin matkailuauton kyydissä.

Tuntuu siltä, että karavaanari-liftari -asetelma on tuttu ainakin kaikille liftareille. Karavaanarit, meidän rakkaat vihamiehemme :)

Kertoi Matkamies Joulukuussa 2003

Kyyti vei taas jonkin verran eteenpäin, ja olin jo unohtanut bussin kunnes se taas ajoi ohitseni seuraavaa kyytiä odottaessani. Uusi kyyti löytyi nopeasti ja nyt muistin pitää bussia silmällä ja pian huomasinkin kuinka ohitimme sen.

Kyyti jätti minut taas seuraavaa odottamaan, ja nyt jo hieman jännitin saisinko uuden kyydin ennen vai jälkeen bussin tuloa. Odotusta oli kuitenkin useita minuutteja, ja sieltähän se bussi taas tuli, kolmannen kerran. Tällä kertaa morjestin leveästi bussikuskille. Kuski morjesti takaisin ja hymyili.

Kertoi Matkamies joulukuussa 2003.

Jonkin ajan kuluttua sain kyydin Juvalle. Kuski ajeli reippaaseen tahtiin ja olin pian taas tien varressa. Ohi suhahteli taas yksinäisiä keski-ikäisiä miehiä Volvoissaan, nuori nainen pienessä japanilaisautossaan ja täysiä perheautoja matkalla mökiltä kotiin.

Sain kyydin hieman Mikkelistä eteenpäin. Kuljettajan raskas kaasujalka kiidätti meitä pitkin vasenta kasitaa. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun olin jälleen tien pientareella peukku pystyssä.

Seurasin, miten ohitseni huristi jälleen riemukas kavalkadi eriaisia autoilijoita: rikkaita keski-ikäisiä uroita, täysiä perheautoja – ja se sama nuori nainen vaaleassa japanilaisessa pikkuautossaan.

Muutamalla nopealla kyydillä pääsin huoltoasemalle Lahden eteläpuolelle. Ehdotin paikkaa, koska en olisi kuitenkaan päässyt perille Helsinkiin tämän herrasmiehen kyydissä ja ulkona alkoi hämärtyä, joten tien poskessa liftaaminen ei tuntunut enää kovin fiksulta idealta. Etenkään, kun koko loppumatka olisi ollut moottoritietä.

Suuren huoltoaseman pihalla oli lupaavasti autoja; ehkäpä saisin piankin kyydin kotiin asti. Volvoja, Mersuja – niistä ei juuri kyytiä saisi. Mutta tuo näytti hyvältä: vaalea, pieni japanilaisauto. Ja kyllä, rekisterinumerokin täsmäsi.

Hetken kahvilasta etsittyäni löysin tutun näköisen naisen . Tiesin jo, mitä sanoisin. “Moi. Olet ajanut Savonlinnan jälkeen kolme kertaa ohitseni. Veisitkö kuitenkin Helsinkiin, kun olet varmaan sinne menossa?”

Sain kyydin. Seura ei ollut kovin hyvää, minkä olin osannut arvata etukäteenkin. Mutta eihän tällaista tarinaa voinut jättää luomatta loppuun, kun oli niin oiva tilaisuus.

Julkaistu ensimmäisen kerran joulukuussa 2003

Nyt se on sitten tehty. Alkusyksystä sähköisesti jäsentensä kokoamista aloitellut liftausklubi istui saman pöydän ääreen. Tavallaan.

Ihan kaikki eivät päässeet / tulleet paikalle. Meitä oli kolme liftaria: minä, sampo ja matkamies. Tapasimme ensimmäistä kertaa reaalitodellisuudessa ts. baaripöydän, ei nettiyhteyden yli.

Kertoilimme tarinoita, kertailimme matkojamme. Totesin olevani noviisi seuraani verrattuna: matkamies näytti kuvia Baltian liftarikokoontumisista, Sampo kertoi olleensa yhteydessä maailman liftariguruihin. Mietittiin, minne haluaisimme mennä. Sampo tarjoutui oppaaksi Turkkiin. Minä tarjouduin oppaaksi Tampereelle.

Liftausklubistakin puhuttiin, tottakai, kun tätä kautta toisemme tunsimme. Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että olisi mukava nähdä liftauksesta innostuneita isommallakin porukalla. Liftareille voisi järjestää Suomessa kunnon kokoontumisen. Joskus. Jossakin. Kaikki liftaisivat samaan aikaan samaan paikkaan, juteltaisiin mukavia ja pidettäisiin hauskaa hyvän porukan kesken.

Minä kannatin viikon vapaamuotoista retriittiä maalla (voi tulla ja mennä kun huvittaa, ei maksa mitään, voisi järjestää esim. Tingin yhteyteen), matkamies tapaisi mieluummin kaupungissa viikonloppuna (ei sitä kukaan jaksa olla viikkoa jossakin, missä ei ole edes mitään tekemistä. Baarien läheisyys suositeltavaa)

Homma jäi vielä leijumaan ilmaan, vapaaseen kelluntaan. Olisi hyvä kuulla aiheesta muidenkin liftarikokoontumisesta kiinnostuneiden mielipiteitä. Missä, milloin, millä meiningillä?

Kaljojen jälkeen kukin lähti omille teilleen. Yksi baariin, toinen elokuviin, kolmas kotiin. Manasimme, että tapaamme uudelleen. Vaikka isommallakin porukalla.

Ei tämä mikään uskonnollinen teksti ole. Tai on, mutta taolaisuus on siellä rivien välissä, lähinnä kielen muodossa – ei missään lähetyskäskyn mukaisessa julistuksessa (taolaisilla ei taida lähetyskäskyä ollakaan, jos oikein olen käsittänyt. vrt. edellinen kappale).

Varsinainen sisältö on matkakertomus Martyn liftausurakasta Ranskassa.

No, tarina on varsin runollinen. Ja ihan rehellisesti, en minä sitä kokonaan yhdeltä istumalta jaksanut lukea.

Ensimmäinen silmäily tuotti melkoista henkilökohtaista tunnevastetta: luvussa viisi ja kuusi Marty kertoo yrityksistään päästä pois Lyonista. Eikä se onnistu. Lopulta Marty kävelee:

“I walked out of Lyon because i was young and strong and desired a test of my body strength and to answer my spirit’s need for adventure”

Arvatkaas, miten minä pääsin pois Lyonista? Kyllä, kävellen. Itse asiassa kävelin 15km ennen kuin sain ensimmäisen kyydin. Mutta se on toinen tarina, koko reissu.

Teksti pohdiskelee, haikailee, lausuu asioita nykyisestä ja menneestä. Usein varsin lakonisesti. Tai sitten varsin omaperäisesti revitelty asettelu tekee itse sisällöstä lakonisen tuntuista. Tiedä häntä???

Martyn tarina on kokonaisuutena mielenkiintoinen webbikokeilu, omanlaisensa taideteos. Vierailemisen arvoinen paikka, kyllä. Suosittelen. Mutta en tosikoille.