Liftari.org

Muutama vuosi sitten olin parempien vaihtoehtojen puutteessa päättänyt viettää matalan profiilin juhannuksen yksinäni Helsingissä. Suunnitelmat muuttuivat kuitenkin aattoiltana kuuden aikaan, kun sain kutsun Lappeenrantaan juhlimaan.

Lähdin liftaamaan – muitakaan vaihtoehtoja ei enää tuohon kellonaikaan ollut. Autoja kulki hiljakseen ohi Lahden moottoritien alussa, julkisen liikenteen lisäksi myös henkilöautoliikenne oli taukoamassa keskikesän juhlan kunniaksi.

Kohtalaisen odottelun jälkeen pieni japanilainen henkilöauto pysätyi. Sisällä oli neljä parikymppistä tyttöä, juhlatunnelmissa. Matkan määränpäänä oli kavereiden mökki Jyväskylän liepeillä. Hyppäsin kyytiin ja sanoin jääväni pois Lahden kohdalla.

Vähän aikaa ajeltuamme tytöt alkoivat ehdotella, että tulisin heidän kanssaan mökkeilemään. Mietin asiaa murto-osasekunnin: kyydittäjäni eivät varsinaisesti olleet ihan minun tyyppiäni, mutta en ollut aivan varma Lappeenrannan juhlaporukastakaan. Missään nimessä tytöt eivät vaikuttaneet vaarallisilta. Päätin antaa kohtalolle mahdollisuuden ja lupauduin tulemaan kyydissä perille asti.

Pysähdyimme Heinolassa huoltoasemalle ostamaan juomia ja jatkoimme matkaa mukavissa merkeissä. Tytöt kertoilivat niitä näitä. Selvisi, että määränpäässä oli joukko tyttöjen miespuoleisia ystäviä lämmittämässä saunaa. Naureskeltiin, että kylläpä yllättyvät.

Pitkälti Lahden jälkeen etupenkin tytöt alkoivat jutella kännykkäpuhelun jälkeen vakavin ilmein. Lopulta pelkääjänpaikalla istunut tyttö käänyi minuun päin. “Juttelin juuri poikien kanssa. Jos tulet perille, he uhkasivat antaa sinulle turpaan.”

Ja niin, kauniina juhannusyönä, pieni japanilainen helkilöauto jätti minut autiolle moottoritielle ja neljä tyttöä toivotti minulle parempaa onnea ja mukavaa juhannusta

Julkaistu alun perin marraskuussa 2003

Dmitri pysähtyi kohdalleni uudella Jaguarillaan Latvian rajalla. Istuin maassa rinkan päällä ja kirjoittelin matkapäiväkirjaa. Nostin laiskasti peukun ylös aina auton tullessa raja-asemalta, mutta en vaivautunut nousemaan seisomaan. Olin siis kaksin verroin hämmästynyt siitä, että pysähtynyt auto oli musta merkkiauto valkoisilla nahkapenkeillä ja loistavalla äänentoistolla.

Taustastaan hän kertoi, että oli tehnyt kymmenen vuotta kovasti töitä ja ansainnut siinä mukavasti. Kotoisin hän oli Valko-Venäjältä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että hän myös piti hyvästä musiikista. Matkan aikana kuuntelimme musiikkia reggaesta popahtavaan konemusiikkiin.

Olin itse matkalla Suomeen ja Dmitri lupasi heittää minut Riikaan saakka. Ehdin jo miettiä, kuinka jatkaisin matkaa suuren kaupungin ohi, mutta sitten minulle selvisi, että hän jatkaakin pohjoiseen Riikan ohi. Hänellä oli vapaa-aikaa ja hän halusi nähdä auringonlaskun Itämeren rannalla. Mentyään monta kertaa autolla ohi kauniista hiekkarannoista Tallinnan ja Riikan välillä hän halusi kerrankin nähdä millaisia ne todella ovat. Jatkoimme siis matkaa Riikan ohi Saulkrastiin, noin viisikymmentä kilometriä pohjoiseen pääkaupungista.

Siellä oli ranta, beach. Ja ylhäällä maksullinen pysäköinti, kyllä Latviassakin osataan rahastaa. Laskeuduimme alas rannalle, minuakin kiinnosti nähdä minkälainen se olisi. Otimme suosiolla kengät pois jalasta, sillä hieno hiekka olisi kuitenkin kulkeutunut kenkiin saakka. Kuljimme hiekkarantaa jaloilla hiekkaa viuhuttaen – viuh, vauh. Aurinko oli jo melko alhaalla, kun saavuimme. Juttelimme hetken vielä auringon laskiessa ja Dmitri poltti ganjaa, jonka hän oli tuonut mukanaan Vilnasta. Vannotin Dmitrillä, ettei hän ikinä yrittäisi viedä mitään edes omaan käyttöön Romanian rajan yli…

Dmitri jäi vielä odottamaan auringonlaskua, mutta minun oli toimittava ennen sitä. Halusin jatkaa matkaa, joten kiipesin ylös tielle ja aloitin liftaamisen. Oli jo hieman hämärää, joten ehkä senkin takia autot ajoivat ohi toinen toisensa jälkeen. Oli paikalla sentään katulamppu – niiden toimivuudesta ei vain voi aina olla aivan varma. Esimerkiksi Bulgariassa odottelin kerran katulampun alla, mutta taskulamppuunhan siinä oli turvauduttava.

Viidentoista minuutin kuluttua Dmitri tuli rannalta, istui autoonsa ja kaarsi viereeni. Hän kysyi, kuinka monta kilometriä rajalle vielä olisi matkaa. Vastasin, että varmaankin noin seitsemänkymmentä. Seitsemänkymmentä – okei – tule kyytiin niin vien sinut, hän vastasi, vaikka olikin menossa toiseen suuntaan. Sanoin monta kertaa, että hän on hullu, mutta se ei auttanut. Mikäs siinä sitten, ajattelin lopulta. Hyvää musiikkia ja seuraa, alla hieno auto. Näin kuljin koko matkan Latvian halki Jaguarissa.

Kertoi Matkamies marraskuussa 2003

Liftasimme veljeni kanssa Liettuassa kotia kohti. Matkanteko kahdestaan oli hidasta, mutta etenimme päivän aikana Puolan puolelta Augustowista Liettuaan ja Kaunaksen kautta Panevezykseen. Koko keskipäivän aurinko porotti kirkkaalta taivaalta. Panevezyksessä liftatessamme taivas alkoi mennä pilveen nopeasti. Jatkoimme kuitenkin matkaa eteenpäin, koska saimme kyydin kaupungista ulos. Nuoret kuskit pyysivät meitä seuraksi uimarannalle, mutta ajattelimme, että jatkamme mieluummin eteenpäin.

Jäimme tien varteen bussipysäkille jatkaaksemme uudella kyydillä. Ehdimme odotella kyytiä tuloksetta viitisen minuuttia, mutta sitten huomasimme pilvien vyöryvän yhä kovemmalla vauhdilla kohti.

Lähimpään asutukseen oli matkaa viitisensataa metriä ja pilvet hyvin tummanpuhuvia. Lisäksi tuuli voimistui nopeasti ja kilometrin päässä alkoi salamoida. Päätimme etsiytyä suojaan ja kaivoimme rinkan sadesuojukset esille. Lähdimme kävelemään kohti rakennuksia.

Samaan aikaan alkoi jo tihuttaa. Ensin hitaasti ja sitten yhä kovempaa, kunnes jo satoi. Pistimme juoksuksi. Yhtäkkiä taivaalta alkoi tulla rakeita. Tuuli yltyi hetkessä niin kovaksi, että oli mahdotonta edetä sitä vasten edes kävelyvauhtia, vaikka yritti juosta. Rinkan sadesuojus heilui tuulessa, mutta lähes vaakasuoraa sadetta vastaan siitä ei olisikaan ollut mitään hyötyä. Sadesuojusta käsillä ilmassa pään yläpuolella pitämällä sai onneksi suojeltua itseään sormenpään kokoisilta rakeilta, jotka päähän osuessaan satuttivat aika kovin.

Saavuimme rakennuksille, mutta yksikään niistä tai edes niiden tuulen alla oleva puoli ei tarjonnut suojaa. Vieressä oleva konehalli oli sekin suljettu. Ukonilma oli jo ehtinyt kohdallemme ja joka puolella salamoi. Juoksimme ainoaan lähistön suojaksi kelpaavaan paikkaan – vanhaan neuvostolentokoneen romuun. Kertasin salamana :) siihenastisen koulufysiikan ja muistelin, että metallikuori muodostaa salamilta suojaavan Faradayn verkon. Niin toivoen jäimme romun sisälle suojaan sateelta.

Olimme keskellä mahtavinta ukonilmaa, jonka olen ikinä nähnyt. Emme vain vaatteet märkinä, kovassa tuulessa palellessa osanneet juuri siitä nauttia. Puolen tunnin kuluttua sade vaimeni. Siihen mennessä olimme kartoittaneet vahingot. Molempien piti vaihtaa kaikki vaatteet. Veljeltäni oli lisäksi kastunut lähes koko repun sisältö ja passi. Onneksi minulta löytyi juuri ja juuri kuivat vaatteet molemmille. Laitoimme arkin kuivana säilynyttä vessapaperia jokaiselle passin aukeamalle ja lopputulos oli niin hyvä, että passi on yhä käytössä. Pahimpana takaiskuna olivat litimärät kengät ja sukat, joita ei tietenkään saanut mitenkään kuivaksi.

Päätimme suosiolla vaihtaa bussiin. Liftasimme takaisin Panevezykseen ja jo matkalla päätös osoittautui hyväksi, kun vettä alkoi sataa kaatamalla. Kuski vei meidät ystävällisesti aivan bussiaseman viereen. Keskustassa vettä tulvi kadulla niin paljon, että sitä oli mahdoton ylittää kastelematta kenkiään. Se ei meitä tietenkään haitannut.

Kertoi Matkamies marraskuussa 2003

Keskellä yötä pilkkopimeässä ylitän rajan Slovakiasta Puolaan. Joudun syömään tullissa yhden tuliaissuklaistani, kun tullimies ei ymmärrä, mitä paketissa on. Heti avattuani paketin ja syötyäni vähän tullimiehen ilme kirkastuu ja hän huudahtaa “shokolaad!”. Kumma kun ei ymmärtänyt silloin, kun sen sanoin. Ei edes halua suklaan loppuja.

Saan kyydin rajalta eteenpäin muutaman kilometrin. Jatkan kävelemistä ja liftaamista yön pimeydessä. Auto pysähtyy ja ryntään sitä kohti. Poliisiauto, voi ei. Teeskentelen, etten edes liftannut. Auto on kuitenkin jo pysähtynyt ja pelkääjän paikalta astuu ulos nuori poliisi.

Yllätyksekseni hän tarjoaakin kyytiä. Pääsen poliisiautossa parikymmentä kilometriä eteenpäin. Emme kuitenkaan keskustele paljon poliisien kanssa, sillä heitä ja takapenkkiä, jolla istun, erottaa paksu pleksi. Koputtelemme pleksia ja naureskelemme yhdessä sille. Kiitän matkasta, jatkan eteenpäin ja päädyn yössä yhä eteenpäin loppujen lopuksi nukkumaan levähdysalueen piknikkipöydällä, ei siis sen alla :)

On kai vain ajan kysymys, milloin minullakin on huonoja kokemuksia poliisista. Tähän asti liftatessa ovat kokemukset kuitenkin olleet hyviä tai neutraaleja. Ruotsissa rupattelen ruotsinsuomalaisen poliisin kanssa aamutuimaan. Hän tarkistaa passini ja kyselee onhan kaikki hyvin. Saksassa poliisipartio huomauttaa kuskilleni, ettei moottoritierampilla saa pysähtyä. Eivät sakota kuitenkaan, kun huomaavat että autosta lähtee kyydistä pois jäävä liftari. Slovakiassa poliisipartion takana liftaaminen osoittautuu huonoksi ratkaisuksi, mutta se ei ole varsinaisesti poliisien vika. Latviassa liftatessani kahden virolaisen tytön kanssa poliisi pysäyttää kuskin, joka ajaa kaupungissa liian kovaa. Ratkeamme kaikki nauruun latvialaisen kuskin selittäessä jälkeenpäin, miksei sakkoja tullutkaan: sakkolaput olivat päässeet poliiseilta loppumaan! Suomessa poliisiautot ajavat ohi, kun liftaan Helsingissä Turun moottoritien alussa. Olisikin varsin typerää valittaa, sillä paikka on turvallinen eikä vaihtoehtoja juuri ole.

Euroopan puoleisessa Turkissa poliisit kysyvät minulta tarkistuspisteellä, minne olen menossa. Kerrottuani suunnan he pysäyttävät henkilöauton ja pyytävät kuskia ottamaan minut kyytiin. Tsekissä poliisit antavat kuskeille sakot, mutta se onkin ihan oikein, koska he ajavat liian kovaa ja samat tyypit olivat pyytämässä minulta maksua kyydistä jälkikäteen, vaikka siitä ei oltu sovittu. Romaniassa poliisit taas hauskuuttavat, varsinkin kun en ole itse maksumiehenä. Poliisi pysäyttää rekan, jonka kyydissä olen ja tarkistaa dokumentit. Sen jälkeen hän vaatii saada vettä juotavaksi. Toisen kerran rekka pysäytetään ja kuski ojentautuu rekan ikkunasta antaen samalla kymmenen Saksan markkaa ja kysyen “what’s the problem?”. Johon nopea vastaus “no problem.” Se taitaa olla maan tapa.

Kertoi Matkamies marraskuussa 2003.

Liftatessa seura vaihtuu sutjakkaasti. Olin pari vuotta sitten lähdössä liftaamaan ja pyysin mukaani kaveria, joka ei koskaan aiemmin ollut liftannut. Varoitin, että vastaan saattaa tulla mitä vain: perättäisinä kuskeina voi hyvin olla hippi ja pappi.

Saimme Helsingistä ensimmäisen kyyden Volkswagenin pakettiautoon, jonka kuskina oli parikymppinen, pörrötukkainen poika. Hän lupasi heittää meidät Porvooseen. Kun kyselimme matkan tarkoitusta, poika kertoi olevansa hakemassa musiikkivehkeitään. Illalla olisi jazzkeikka Helsingissä. Harmittelimme, ettemme pääse mukaan. Hieno hippi.

Porvoosta saimme nopeasti jatkokyydin pieneen punaiseen henkilöautoon. Ystäväni istui takapenkille, minä hyppäsin pelkääjänpaikalle keski-ikäisen herrasmieskuskin viereen.

Liftatessa kehittyy tarkka kyky valita sopiva puheenaihe kuskin ulkomuodon perusteella. Ihmistuntemus paranee. Pienistä vihjeistä oppii päättelemään, millä lauseella saa rikottua jään. (Tämä on muuten yksi erittäin hyvä syy liftata.)

Kaverini oli kuristaa minut, kun aloitin keskustelun kysymällä, onko kuski tulossa häistä vai hautajaisista. “Ristijäisistä itse asiassa. Huomenna on häät, mutta hautajaisia ei näin kesäisi ole kovin usein. Vanhukset kuolevat pääasiassa keväisin ja syksyisin, silloin on sesonki.” Juttu luisti, puhuimme niitä näitä. Kaveri oli takapenkillä hiirenhiljaa, suu hiema ammollaan.

Kun kyyti jätti meidät Elimäellä tien varteen ja kaarsi sivupoluille, selitin huomanneeni kuskin liperit. Kuskimme oli pappi työvuorossa.

Nauratti. Hatusta temmattu varoitus kyytien moninaisuudesta osoittautuikin tarkaksi ennustukseksi.

Olin 1990-luvun loppupuolella liftaamassa silloisen tyttöystäväni kanssa Helsingistä Itä-Suomeen. Lapinjärven kohdalla kesäinen matkamme seisahtui. Ehkä ohikulkijat luulivat meidän olevan kunnottomia sivareita (liftasimme parin kilometrin päässä keskukselta), joita ei kyytiin sovi ottaa. Joka tapauksessa aurinkoisen kesäpäivän liikenneruuhka valui jonona ohitsemme.

Tunnin odottelun jälkeen kohdallemme pysähtyi 1960-luvun punainen Corvette, oikein namupalaksi laitettu. Moottoripyöräjengiläiseltä näyttänyt kuski oli menossa kanssamme samaan suuntaan, joten heitimme reput takapenkille ja arvoimme istumapaikat. Pääsin etupenkille, mistä jalkani minua kovasti kiittivät. Takapenkillä oli kovin ahdasta, näin jälkeenpäin minulle kerrottiin.

Matka taittui rauhalliseen tahtiin. Kuski kertoili elämästään: oli myynyt parikymppisenä omaisuutensa ja lähtenyt seikkailemaan, ryypännyt rahansa Australiassa, elättänyt itseään hedelmiä poimimalla ja liftannut outbackin perillä laskuvarjohyppykurssille. Tarinaa oli mukava kuunnella.

Matka taittui kummallisenkin rauhallisesti. Alla oli menevä peli, eikä mikään kuskin puheissa tukenut kuvaa liikenneturvallisuutta miettivästä köröttelijästä.

“Juu ei, olet ihan oikeassa”, kuski vastasi ihmettelyyni. “En mä yleensä näin ajakaan. Nyt ei vaan kehtaa kauheasti revitellä, kun alkukesästä oli kortti kuivumassa. Poliisi oli tutkan kanssa passissa, kun otettiin moottoripyörillä kiihdytyskisaa.”

Koetin repiä huumoria asiasta: “Jaa, sulla on tainut jäädä ajelut tänä kesänä tälläkin autolla vähiin. Milloin sait kortin takaisin?”

“Ensi viikolla pitäisi käydä nimismiehen luona.”