Liftari.org

1990 loppupuoli. Lahden moottoritien alku Helsingin Koskelassa. Liikennevalojen jälkeen on syvennys, jonka tiedän vanhasta muistista parhaaksi liftauspaikaksi. Olen seisoskellut syvennyksessä jo lähes tunnin, eikä kukaan ollut edes hidastanut kohdallani. Onneksi on hieno sää.

Kaksi autoa seisahtuu liikennevaloihin. Oikean kaistan kulkija lupailee olemuksellaan hyvää: vanha, punainen pikku-Fiat, kyydissä vähän hippiresuisen näköinen nuoripari. Vasemmalla on uudenkarhea musta Volvo, ratissa ja samalla ainoana matkustajana valkokauluskoodin mukaan pukeutunut nelikymppinen mies. Onneksi noin päin – vasemmalta kaistalta tähän on huono pysähtyä. Uudet Volvot eivät kuitenkaan pysähdy koskaan.

Nostan peukaloni pystyyn. Liikennevalot ovat yhä punaiset. Ensimmäisten autojen taakse alkaa kertyä jonoa. Olen nähnyt tämän näytelmän monta kertaa.

Autojen kuljettajat alkavat vilkuilla minuun päin. He katsovat peukaloani. Sitten minua. Sitten liikennevaloja. Punaiset. Ja taas hieman epäluuloisia katseita minuun päin.

Jalankulkijoiden valo vaihtuu punaiseksi. Kohta se tapahtuu.

Keltainen valo punaisen rinnalla. Ylemmät valot sammuvat. Vihreä.

Volvokuski nostaa kytkimen ja auto kiihdyttää rajusti mutta tasaisesti. Tämän päivän komeimpia lähtöjä. Fiat kiihtyyvasenta kaistaa hitaasti, kevyellä kaasulla.

Kymmenen metriä valoista ja nuori ruotsalainen oli jo käytännössä ohittanut vanhan italialaisen. Volvon kuljettaja kytkee vilkun päälle ja kiilaa kohdallani oikealle kaistalle.

Katson, miten Fiatin oikea etukulma alkaa vilkuttaa keltaista valoa ja sen vauhti hidastuu entisestään. Auto pysähtyy levennykseen muutamaa metriä ennen kuin sen puskuri saavuttaa jalkani. Sympaattinen pariskunta hymyilee minulle.

Otan repun käteeni ja vilkaisen vaistoinomaisesti taakseni.

Yllätykseni on sanoinkuvaamaton, kun huomaan Volvon pysähtyneen viidentoista metrin päähän. Myös sen kuski viittilöi minua kyytiin.

Seison hetken hämmennyksen vallassa. Koetan tehdä päätöksen.

Valitsen Fiatin ja vilkutan Volvolle. Nelikymppinen kohauttaa olkapäitään ja jatkaa matkaa.

Kirjoittelen Espanjasta Granadasta. Saavuin pari paivaa sitten Espanjaan – Ryanairilla tietysti – koska liput olivat jarjettoman edullisia. Vietin paivan Murciassa, jossa ihmiset valmistautuivat kovasti joulun viettoon. Eilen tulin Granadaan myohaan illalla ja tanaan nukuin pitkaan, joten en ole viela nahnyt mitaan kaupungista.

Puheille Espanjasta huonona liftausmaana ei ole loytynyt mitaan katetta. Kyydin saaminen on onnistunut oikein hyvin. Lisaksi maa vaikuttaa olevan taynna liikenneympyroita. Niiden jalkeen loytyy yleensa hyva paikka, jossa autot seka ajavat hiljaa etta voivat helposti pysahtya.

Otan nyt aluksi iisisti, taytyy sitten katsoa mihin pain tasta lahtisi. Ensimmaiseksi ainakin kaupungille katsomaan muutaman nahtavyyden. Hyvaa joulun odotusta!

Julkaistu joulukuussa 2003

Syksy ja alkutalvi menivät lähinnä töitä tehdessä. Matkustin paljon, mutta kiireiden takia keskityin liftaamisen sijaan junailuun.

Joululoman aluksi otin itselleni aikaa, puin lämpimästi päälleni ja lähdin tien varteen. Pakkanen oli kiristynyt kymmeneen asteeseen ja jouluinen lumipyry teki ilman tiheäksi. Ja kas, minulla oli edessäni taas yksi hieno seikkailu, joka veisi minut kahden ulkomaalaisen miehen kyytiin.

Olin liikkeellä aamukymmenen aikaan. Hain pitkän aikaa sopivaa liftauspaikkaa Tampereelta Lahteen lähtevän tien varrelta. Kuljin bussilla 28 niin pitkälle kuin oikeaa tietä pääsin ja jäin pois kyydistä. Liftailin hetken moottoriliikennetiellä paikan laittomuudesta huolimatta, mutta kävelin sitten edelliselle pysäkille.

Sain ensimmäisen kyytini keski-ikäiseltä naiselta, joka oli menossa Itä-Suomeen kotipaikalleen, joulua viettämään. Nainen puhui paljon, oli kokenut miehen kuoleman ja työttömyyden, joskaan ei niistä valittanut tai tehnyt asiasta mitään juttua. Kiinnitin vain huomiota näihin asioihin, hiljaa mielessäni. Huomasin, että nämä kokemukset olivat vaikuttaneet hänen elämänasenteeseensa. Hän oli tyytyväinen ajaessaan pientä, halpaa japanilaisautoaan.

Jäin kyydistä Lahdessa. Paikka oli huono, mutta mieltä paransivat kuskin antamat eväät: sain pähkinöitä, suklaakakkua ja ruisleipää. Jouduin seisomaan moottoriliikennetien alkamisesta kertovan kyltin vieressä, aivan liikennevaloristeyksen reunassa.

Sääkin alkoi huononemaan – lumisade heikensi näkyvyyttä melkoisesti. Odotin useita kymmeniä minuutteja ja koetin pitää mielialaa korkealla. Ajattelin mukavia.

Yllätyksekseni pääsin seuraavaksi upouuden Volvon kyytiin – harvinaista herkkua. Kuskina oli lahtelainen ravintolayrittäjä, joka oli kymmenen vuotta sitten muuttanut maahan Turkista. Hän oli menossa auttamaan veljeään Kuusankoskella, tämän omistaman ravintolan työntekijä oli sairastunut eikä sijaista saanut. Puhuimme paljon, etenkin kuski. Mukava mies. Vaikkakin kovin erilainen kuin edellinen kuljettaja: siinä missä olin nyt vannoutuneen yrittäjän kyydissä, edellisen tausta oli ollut syvällä työväenluokan ajatuksissa. Edellinen haukkui ahneutta, jälkimmäinen verotusta.

Seuraava liftauspaikkani oli yksi eniten vihaamistani: Kouvolan ohitustien alku. Seisoskelin paikassa tunnin. Kouvolaan joutuminen tietää aina ongelmia. Kouvola on ongelma.

Tunnin odottelun jälkeen yksi auto vilkutti ja hidasti tien sivuun, mutta kiihdytti sitten karkuun.
En nähnyt kuskia, mutta tuollaiset ovat yleensä nuoria poikia. Niitä tulee aina silloin tällöin vastaan. Olen ihmetellyt tuota ihmistyyppiä, mistä sen huumori oikein sikiää? Kymmenvuotiaina ne repivät kärpäsiltä siipiä, parikymppisinä kiusaavat ihmisiä: kivittävät vammaisia ja hakkaavat naisia itkemään. Kellopeli appelsiini.

No, lopulta kyyti tuli. Aikanaan paljon liftannut mies oli menossa Mikkeliin, joten olisin joutunut taas ohitustielle liftaamaan. Pyysin tekemään viiden kilometrin mutkan, jotta pääsisin edes ohitustien loppuun, ja mies suostui. Kyydistä jäädessä hyvän joulun toivottaminen tuntui todella aidolta. Muutaman kilometrin – noin kymmenen – matka oli helpottanut oloani ja tilannettani todella paljon.

Jatkoin liftaamista Tykkimäen risteyksessä, ensimmäisellä luvallisella paikalla. Taivas puolestaan jatkoi lumihiutaleiden ripottelua. Tuulikin yltyi, aurinko alkoi pilvien takana käydä mailleen. Huomasin, että kohta olisi pimeää ja minua ei näkisi kukaan. Olin ollut lähtiessä tyhmä – minulla ei ollut mukana heijastinta, saati taskulamppua. Onneksi olin sentään valinnut paikan katulampun alta.

Autot kiisivät ohi, mutta kärkyin Tykkimäen suunnasta kääntyviä autoja. Olin ristteyksessä, joten niiden olisi helppo pysähtyä. Tai oikeastaan niiden ei edes tarvitsisi, riittäisi kun ne eivät kiihdyttäisi.

Katuvalot syttyivät. Pimeys syveni. Paikka oli kuitenkin niin hyvä, etten ollut huolissani. Kyyti tulisi kyllä.

Sitten sivutietä pitkin lasketteli kutostielle kaksi venäläisstä konttirekkaa. Ensimmäinen meni ohi, mutta jälkimmäinen hiljensi vauhtinsa kohdallani nollaan. Ovi loksahti auki, kiipesin ylös tupakansavuun. “Hey. Lappeenranta”, totesin samalla kun harmittelin hiljaa mielessäni venäjänkielen olematonta taitoani.

Loppumatkan kuuntelin venäläisiä iskelmiä ja kuskin LA-puhelimen välityksellä käytyä keskustelua edellä ajavan kaverinsa kanssa. Kuski tarjosi tupakkaa ja ymmärsi hyvin, missä kohden halusin kyydistä pois.

Jouluna minua kuljetti siis kaksi itäisen maan viisasta miestä, ihmisiä jotka ymmärsivät ottaa lumisateessa seisovan liftarin kyytiin. Kaikenlainen muukalaisvihamielisyys tuntui nyt normaaliakin absurdimmalta: sadoista ohi ajaneista suomalaisista kaksi otti minut kyytiinsä. Ulkomaalaisista yhtä moni, vaikka heitä ajoi ohitse huomattavasti harvempi.

Parasta koko reissussa oli saada pintaan ne liftausfiilikset, joiden takia harrastus on jatkunut vielä rahatilanteen paranemisen jälkeenkin. Kyydit olivat mukavia ja matka sujui rattoisasti. TIlanteet olivat riittävän kummallisia antamaan pieniä kiksejä. Tuntui, että on elossa.

Julkaistu joulukuussa 2003

Tulipa tuosta “kauhujen Kouvolasta” nyt taas mieleen. Onko noissa kaakkois-Suomen teollisuuskaupungeissa kovastikin erilainen elämänmeno kuin täällä kehäkolmosen ahtaammalla puolella? Sain kerran kyydin Lappeenrannan läheltä Lahteen. Kuski oli suunnilleen ikäiseni tyttö, jolla oli vaalea siilitukka, aika söpö. Tyttö jutteli ja kyseli niitä näitä ehkä varttitunnin ajan. Ehkä hiukan sellaiseen maailmankuvalliseen suuntaan painottuvia kysymyksiä. En kuitenkaan aluksi mitenkään älynnyt että olin jonkinlaisessa testissä. Ilmeisesti läpäisin testin, sillä sitten päädyin kuuntelijan rooliin.

Hän kertoi vajaa viikko sitten leikanneensa pitkät vaaleat hiuksensa siiliksi. Heti oli kuulemma kaveripiirissä (kyse oli siis lahtelaisista) lähtenyt liikkeelle huhu että hänestä on nyt sitten tullut lesbo. Neiti oli hyvin hyvin vihainen ja loukkaantunut kavereilleen, kun eivät ne mitään mistään tajua, ja eivät tunne häntä pätkääkään. Onneksi poikaystävä oli sentään fiksu ja suhtautui kaikkeen rennon huvittuneesti, mutta kaverit olivat ääliötä kaikki tyynni. Kuulemma.

Että jos haluat välillä tuulettaa mielipiteitäsi kaveripiiristäsi, satunnainen liftari on varmaan aika turvallinen kuuntelija. Ellei se sitten satu kirjoittamaan asiasta nettiin…

Yksi ajatus johtaa toiseen. Tämä merkintä sisältää lyhyen assosiaatioketjun.

Arto Ikola on kerännyt – suurimmaksi osaksi alapäähuumoriin keskittyviä – liftarivitsejä. Noita vitsejä lukiessa (pitäydyn kommentoimasta noiden kaskujen laadukkuutta, kukin tehköön omat päätelmänsä) muistui mieleeni eräs tarina. Mutta ensin tarinan mieleen tuonut vitsi, suora lainaus arvon Ikolalta:

“Pitkätukkainen nuori mies liftasi syrjäseudulla ja pääsi häijynnäköisen rekkakuskin kyytiin. Juttu ei luistanut, ja kun oli ajettu noin 50 kilometriä hiljaisuudessa, nuori mies avasi suunsa ja sanoi:
- No, aiotko kysyä minulta vai et?
- Jaa, mitä niin? rekkakuski murahti.
- Että olenko mies vai nainen? lifatri jatkoi.
- Jaa, ei sillä niin väliä, kuski sanoi. Voin hässiä sinua joka tapauksessa kun tulee tarpeeksi pimeää.”

Ja mitä tästä tuli mieleen:

Olen aina vihannut Kouvolaa.

Kaupunki on jotenkin keksityn oloinen ja kylmä virastokaupunki, joka menetti vielä kaiken kukkuraksi virastonsakin lääniuudistusten seurauksena. Kouvola-inho on kai jotenkin verissä, kun on viettänyt varhaisnuoruutensa naapurikaupungissa Lappeenrannassa. Alitajuisen naapurusvihan lisäksi Kouvolan subjektiivista pahaa karmaa ovat lisänneet lukuisat liftauskokomukseni kaupungissa.

Kouvolan ohi kulkee moottoriliikennetie. Jostain syystä useat kyydit matkoillani ovat kääntyneet usein Kouvolaan, eli olen joutunut koettamaan kyytiä tuolta ohitustieltä tai sen rampeista. Homma on ollut yhtä helvettiä. Kyytejä ei ole meinannut saada, ei sitten millään. (Olen mielessäni laskeskellut, että syy kyytipulaan on yksinkertainen: kukaan ulkopaikkakuntalainen ei halua ottaa potentiaalista kouvolalaista kyytiinsä ja vastaavasti kaikki kouvolalaiset jäävät luonnollisesti Kouvolaan.)

Eikä tuo ohitustie ole ajanviettopaikkanakaan ihan siitä mukavimmasta päästä.

Eniten minua ovat kiehuttaneet aikanaan sattuneet tapaukset, jotka kertovat jotain Kouvolan ohi ajavien ihmisten (lue: miesten) mielenlaadusta. Useammin kuin missään muualla, aikanaan pitkänä hulmunnut tukkani sai Kouvolan ohitustietä kulkevat uroot hidastamaan kyytiään kohdallani. Kun sitten oli kolmenkympin vauhdista aikansa tiirailtu, että “ei, kyllä se sittenkin taitaa poika olla”, nämä mitään pelkäämättömät orit painoivat kaasua niin maan perkeleesti.

Olin kerran seisoskellut toista tuntia ja nähnyt monta tällaista äkkijarrutus-kiihdytys-tilannetta, kun vihdoin uusi Saab renkaat ulvoen. Juoksin autolle. Kuski katseli takaikkunasta odottavan näköisenä.

Avasin oven, ja huikkasin matkani suunnan. Katsoin kuljettajaa. Hän oli urheilullisen oloinen nuori mies, vähän juntahtava olomuodoltaan. Ikänsä puolesta hän tuskin oli vielä suorittanut ajokoulun kakkososaa. Ja hän oli kauhuissaan.

“Tota… en mä mee niin pitkälle”, kuski sai änkytettyä. Kysyin, voisiko hän heittää minut edes ohitustien loppuun, sieltä olisi helpompi saada kyyti. “E-e-e-een. Laitatko sen oven kiinni.” Kuski kaasutti tiehensä.

Olin ihan äimän käkenä. Sitten tajusin, että tämäkin tyyppi oli luullut minua tytöksi ja ajatellut esitellä vähän isänsä autoa. Jäin vain miettimään, että jos kuski olisi ollut valmis ottamaan vokoteltavakseen näin ruman tytön, niin miksei miestä saman tien.

Sittemmin olen välttänyt Kouvolaa kaikin mahdollisin keinoin. Selvitän etukäteen, minne kuskit aikovat minut jättää ja pyydän tiputtamaan minut joko ohitustien alkuun tai loppuun. Kouvolassa en suostu enää liftaamaan.

Kerrottu jo Joulukuussa 2003.

Karavaanari on kaikkien kaveri, sanotaan. Sainkin kerran kyydin matkailuautoon Napapiiriltä pohjoiseen päin. Mies oli käynyt ostamassa halvan auton etelästä ja oli viemässä sitä Sodankylään. Vähän aikaa kun oli ajettu Joulupukin pajalta niin hän kysyikin minulta jo, että haluaisinko ajaa, kun hänellä ei olo ole mitä parhain. Krapula oli pahasti alkamassa ja mies oli helpottunut, kun suostuin tarttumaan rattiin. Hän saattoi sitten ottaa muutaman loiventavan ja painua auton perälle parantelemaan itseään.

En tiedä ovatko kaikki karavaanarit samanlaisia. Toisen kerran juttelin itävaltalaisten karavaanareiden kanssa leirintäalueella Kroatiassa ja silloinkin tarjoiltiin heti runsain mitoin viiniä ja pastaa.

Pohjoisen reissu on kuitenkin ainoa kerta, kun olen matkailuautolta saanut kyydin. Ehkä kaikki muut ovat olleet vielä niin kännissä, etteivät ole tarvinneet krapulakuskia?

Niin, ihan piruuttanikin liftaan aina matkailuautoja, kun niitä menee ohi. Valitettava tosiasia on, että ihmiset matkailuautoissa elävät ihan eri todellisuudessa kuin liftarit. Luulisin, että heidän matkansa on järjestyksessä ja liftari vaikuttaa vaaralliselta epäjärjestystekijältä. Toisaalta en edes usko, että itse viihtyisin matkailuauton kyydissä.

Tuntuu siltä, että karavaanari-liftari -asetelma on tuttu ainakin kaikille liftareille. Karavaanarit, meidän rakkaat vihamiehemme :)

Kertoi Matkamies Joulukuussa 2003

Teppo tuossa alla kertoi kohdanneensa saman autoilijan neljä kertaa peräkkäin. Vähän vastaava muisto on minullakin. Jonain kauniina kesänä, jossain välillä Virrat – Keuruu – Jyväskylä, olin muistaakseni juuri jäänyt pois metsäkonetta kuljettavan rekan kyydistä, ja odottelin uutta kyytiä bussipysäkillä huoltoaseman edessä. Sain kyydin aika pian, mutta sitä ennen ohi ajoi tavallinen reittibussi (vai pitäisikö sanoa linja-auto, tai linikka tai linkku, kun kerran keski-Suomessa oltiin).

Kyyti vei taas jonkin verran eteenpäin, ja olin jo unohtanut bussin kunnes se taas ajoi ohitseni seuraavaa kyytiä odottaessani. Uusi kyyti löytyi nopeasti ja nyt muistin pitää bussia silmällä ja pian huomasinkin kuinka ohitimme sen.

Kyyti jätti minut taas seuraavaa odottamaan, ja nyt jo hieman jännitin saisinko uuden kyydin ennen vai jälkeen bussin tuloa. Odotusta oli kuitenkin useita minuutteja, ja sieltähän se bussi taas tuli, kolmannen kerran. Tällä kertaa morjestin leveästi bussikuskille. Kuski morjesti takaisin ja hymyili.

Kertoi Matkamies joulukuussa 2003.

Olin viettänyt viikonlopun Savonlinnassa ja palailin Helsinkiä kohti liftailemalla. Oli nätti syyspäivä ja seurailin aikani kuluksi ohiajavien autoilijoiden ilmeitä ja olemusta – kuten tapani yleensä on. Ohi meni yksin ajavia keski-ikäisiä miehiä Mersuissaan, nuori nainen pienessä japanilaisautossaan ja täysiä perheautoja matkalla mummolasta kotiin.

Jonkin ajan kuluttua sain kyydin Juvalle. Kuski ajeli reippaaseen tahtiin ja olin pian taas tien varressa. Ohi suhahteli taas yksinäisiä keski-ikäisiä miehiä Volvoissaan, nuori nainen pienessä japanilaisautossaan ja täysiä perheautoja matkalla mökiltä kotiin.

Sain kyydin hieman Mikkelistä eteenpäin. Kuljettajan raskas kaasujalka kiidätti meitä pitkin vasenta kasitaa. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun olin jälleen tien pientareella peukku pystyssä.

Seurasin, miten ohitseni huristi jälleen riemukas kavalkadi eriaisia autoilijoita: rikkaita keski-ikäisiä uroita, täysiä perheautoja – ja se sama nuori nainen vaaleassa japanilaisessa pikkuautossaan.

Muutamalla nopealla kyydillä pääsin huoltoasemalle Lahden eteläpuolelle. Ehdotin paikkaa, koska en olisi kuitenkaan päässyt perille Helsinkiin tämän herrasmiehen kyydissä ja ulkona alkoi hämärtyä, joten tien poskessa liftaaminen ei tuntunut enää kovin fiksulta idealta. Etenkään, kun koko loppumatka olisi ollut moottoritietä.

Suuren huoltoaseman pihalla oli lupaavasti autoja; ehkäpä saisin piankin kyydin kotiin asti. Volvoja, Mersuja – niistä ei juuri kyytiä saisi. Mutta tuo näytti hyvältä: vaalea, pieni japanilaisauto. Ja kyllä, rekisterinumerokin täsmäsi.

Hetken kahvilasta etsittyäni löysin tutun näköisen naisen . Tiesin jo, mitä sanoisin. “Moi. Olet ajanut Savonlinnan jälkeen kolme kertaa ohitseni. Veisitkö kuitenkin Helsinkiin, kun olet varmaan sinne menossa?”

Sain kyydin. Seura ei ollut kovin hyvää, minkä olin osannut arvata etukäteenkin. Mutta eihän tällaista tarinaa voinut jättää luomatta loppuun, kun oli niin oiva tilaisuus.

Julkaistu ensimmäisen kerran joulukuussa 2003

Saavun Berliiniin, mutta olen matkalla vain kaupungin läpi. Ei tietenkään ole järkevää ohittaa kolmen miljoonan ihmisen kaupunkia kulkemalla keskustan kautta. En vain tiedä sitä.

Palloilen keskustassa muutaman tunnin ja kuulen vastaan tulevilta suomalaisilta, että kaupungissa on alkamassa Love Parade. Tietämättömänä päätän silti poistua kaupungista. Kuinka lohdullista, että ihminen viisastuu iän myötä, sillä nyt en varmasti jättäisi tapahtumaa väliin.

Otan S-Bahnin kaupungista ulos junapysäkille, joka näyttäisi olevan lähellä moottoritien alkua Dresdeniin. Grünau, saavun asemalle ja lähden eteenpäin. Kävelen pari kilometriä ja pääsen kartalla näkyneeseen moottoritieliittymään vain todetakseni, että siinä on mahdotonta liftata.

Jatkan matkaa kävellen. Asuinalueet muuttuvat ja kilometrit jäävät taakse. Lopulta asutus harvenee, tien laidalla on taajama-alueen päättymismerkki, jonka alla lukee Berlin. Kävelen ulos Berliinistä.

Moottoritie kulkee rinnallani reilun kilometrin päässä. Kuljen teollisuusalueen läpi päästäkseni moottoritielle. Hyppään kolmemetrisen aidan yli. Toisenkin, mutta tällä kertaa aidan päällä on ikävät terästapit, joista tulleet painaumat näkyvät kämmenissäni vielä neljän päivän päästä. Tunkeudun pensasaidan läpi. Juoksen moottoritien yli. Onneksi liikenne on vähäistä, joten ylitys onnistuu kohtuullisessa ajassa.

Päädyn moottoritien varren huoltoasemalle. Kyselen tuloksetta kyytejä eteenpäin. Ostan välttämättömimmät elintarvikkeet huoltikselta neljäsosan tavallista kalliimmalla ja vetäydyn nukkumaan huoltoaseman takapihan nurmikolle. Untani häiritsevät läheiselle lentokentälle lähes katkotta laskeutuvat lentokoneet.

Aamulla sää on sumuinen, mutta yön aikana ei kuitenkaan sada. Raapustan kylttiin DD ja menen huoltarin ulosmenoon yrittämään kyytiä. Kello on vähän yli kuuden. Saan yllätyksekseni nopeasti kyydin Dresdeniin saakka.

Myöhemmin nauran kippurassa slovakialaisten tuttujen kertomusta kavereistaan Berliinissä. Kaverit olivat yrittäneet liftata toista päivää pois kaupungista. Epätoivon hetkellä he olivat miettineet, että he kuolevat nälkään eivätkä ikinä pääse pois Berliinistä :D Mutta ei se niin vaikeaa ollut, eihän.

Kertoi Matkamies marraskuussa 2003

Tiedät varmaan ne hetket, jolloin tajuaa kaiken näyttävän ihan sairaan makeelta? Kun kaikki vain kolahtaa kohdalleen. Tuntuu, että olisi päätynyt sisälle johonkin amerikkailaiseen hyperhyvin kuvattuun fiilistelyelokuvaan. Tai espanjalaiseen, jos niistä pitää enemmän.

Muutamat liftaushetkeni ovat olleet kuin suoraan leffan yliestetisoidusta trailerista. Kerron näistä kaksi.

Ensimmäinen oli kuin jostakin kaukokaipuisesta roadmoviesta. Olin reissussa jossakin syvällä Suomessa. Oli kaunis kesäpäivä. Liikennettä oli vähän. Kyyti jätti minut risteykseen, enkä saanut jatkokyytiä pitkään aikaan. Kävelin koko ajan eteenpäin.

Sattuipa niin, että pian tie muuttui leveämmäksi ja leveämmäksi, suora jatkui horisonttiin. Olin jollakin maan varakiitoradoista. Eikä autoja näkynyt koko suoralla.

Kävelin suurin piirtein keskelle suoraa ja jäin fiilistelemään. Aurinko porotti kuin kauniina päivänä hornassa ja asfaltti hohkasi kuumuutta. Seisoin tyhjällä lentokentällä, ympärillä pelkkää korpea. Radan ali virtasi oja, hyönteiset surrasivat.

Taivaanrannasta alkoi kuulua suuren moottorin pauhu. Suoran päähän ilmestyi pieni piste, joka suureni suurenemistaan. Rekka.

Nythän on niin, että rekat pysähtyvät äärimmäisen harvoin. Tämä on minun kokemukseni. Täyteen vauhtiin päässyttä rekkaa ei saa pysähtymään. Tunsin kuitenkin olevani jonkinlaisessa kuvassa – peukku oli pakko nostaa.

Rekka hurautti ohi. Tai ei aivan; kohdallani valtavan auton jarruhydrauliikka alkoi huutaa. Sata metriä takanani rekka pysähtyi ja kuulin hydrauliikan huokauksen. Nappasin reppuni ja aloin juosta.

Ei vittu – juuri noinhan se menee leffoissakin.

Toinen tarina onkin sitten lyhyempi ja keskittyy enemmän miettimään sitä, miltä näytin. Kuvitelkaa tekin. Ja kuvitelkaa samalla taustalle huonon teinikauhuelokuvan ääniraita.

Syksy. Sade. Pimeä. Itärajalla olevan suomalaiskaupungin reuna-alue, ohitustien liittymä.

Musta, puolipitkä nahkatakki. Mustat pitkät hiukset. Kuluneet farkut. Maiharit. Epämääräinen reppu. Kylmä ilma ja kasvoihin piiskaava sade saavat irvistämään.

En yhtään ihmettele, ettei kukaan ottanut kyytiin. En varmaan olisi ottanut minäkään, sen verran kammottava ilmestys tuo liftari oli.

Harmi vaan, että se olin minä.

Kerrottu alun perin marraskuussa 2003