Liftari.org

Liftari Marty Segal kirjoittaa liftauksen taolaisuudesta. Taolaisuushan on sitä, että hyväksyy tosiasiat, elämän, sellaisena kuin se nyt tulee vastaan. Ja on sitä mieltä, ettei se nyt yhtään hassumpaa oikeastaan ole (tämä on vapaa mukaelma käsityksestäni taosta, sitä voi kyllä korjata kommentoimalla).

Ei tämä mikään uskonnollinen teksti ole. Tai on, mutta taolaisuus on siellä rivien välissä, lähinnä kielen muodossa – ei missään lähetyskäskyn mukaisessa julistuksessa (taolaisilla ei taida lähetyskäskyä ollakaan, jos oikein olen käsittänyt. vrt. edellinen kappale).

Varsinainen sisältö on matkakertomus Martyn liftausurakasta Ranskassa.

No, tarina on varsin runollinen. Ja ihan rehellisesti, en minä sitä kokonaan yhdeltä istumalta jaksanut lukea.

Ensimmäinen silmäily tuotti melkoista henkilökohtaista tunnevastetta: luvussa viisi ja kuusi Marty kertoo yrityksistään päästä pois Lyonista. Eikä se onnistu. Lopulta Marty kävelee:

“I walked out of Lyon because i was young and strong and desired a test of my body strength and to answer my spirit’s need for adventure”

Arvatkaas, miten minä pääsin pois Lyonista? Kyllä, kävellen. Itse asiassa kävelin 15km ennen kuin sain ensimmäisen kyydin. Mutta se on toinen tarina, koko reissu.

Teksti pohdiskelee, haikailee, lausuu asioita nykyisestä ja menneestä. Usein varsin lakonisesti. Tai sitten varsin omaperäisesti revitelty asettelu tekee itse sisällöstä lakonisen tuntuista. Tiedä häntä???

Martyn tarina on kokonaisuutena mielenkiintoinen webbikokeilu, omanlaisensa taideteos. Vierailemisen arvoinen paikka, kyllä. Suosittelen. Mutta en tosikoille.

Liftarin ulkonäöllä on – ainakin jossain määrin – vaikutusta siihen, millaisia kyytejä hän saa. Oma ulkomuotoni on vaihedellut aikojen saatossa: jossakin teini-iän vaiheessa pukeuduin mustaan nahkatakkiin ja värjästin tukkani mustaksi, toisinaan olen ollut hyvinkin siisti nuorimies ja nykyisellään taidan näyttää lähinnä keskivertaiselta opiskelijanörtiltä.

Kyytien saaminen ei ole ollut merkittävästi vaikeampaa nyt kuin silloinkaan, mutta kyytien antajien keskiarvo on vaihdellut paljonkin. Tummatukkaisena wannabeegoottina olin kaltaisteni kyydissä, nykyään kutsu autoon tulee yhä useammin ihan tavalliselta kadunrullajalta.

Miten ulkomuoto siis vaikuttaa kyydin saamiseen?

Vastaisin, että sitä saa mitä tilaa. Ihmiset ottavat kyytiin mieluiten liftareita, jotka viestivät kuuluvansa suurin piirtein samaan viiteryhmään kuin muut kyytiläiset. Peruskristitty ei ota kyytiin satanistia eikä satanisti raivokristittyä – kuskit osaavat kyllä ennakoida, jos tarjolla on huonoa juttuseuraa.

Mitä provosoivemmin pukeudut, sitä kummallisempia kyytejä saat. Ja päinvastoin. Poikkeukset vahvistavat säännön, totta kai.

Aiheesta kirjoittaa myös nimimerkki Morgan Digihitchissä.

Julkaistu alun perin marraskuussa 2003.

Matthew Frederick Davis Hemming kirjoittaa Digihitch-artikkelissaan havainnoistaan autoilijoiden laumakäyttäytymisestä. Oivassa tekstissä hän kiinnittää tieteellisen tarkasti huomiota siihen, miten autoilijat muistuttavat eläimiä päätyessään puolihypnoottiseen tilaan, jossa vaistot ohjaavat käyttäytymistä enemmän kuin järjen kontrolli.

Hemmingin perusoivallus on, että ihmisillä on pyrkimys tarkkailla olentoja kokonaisuuksina. Me tiedostamme, että nämä olennot koostuvat pienemmistä olioista ja ovat osa suurempia olioita, mutta pyrimme silti keskittämään havaintomme johonkin kokonaisuuteen. Tarkkailemme autoilijoita yksittäisinä autoilijoina, vaikka voisimme nähdä heidät autoilijoiden laumoina tai jonkinlaisina geneettisen perimän ja historiallisen kehityksen kummallisina lopputulemina, orgaanisen ja epäorgaanisen liittoina.

Omalta kannaltani tämän Hemmingin ajatuksen keskeinen tehtävä on muistuttaa siitä, että autoilijoita on hemmetin hauska tarkkailla. En ole koskaan päässyt tasolle, jolla pystyisin irrottautumaan tavallisen havainnoinnin tasosta – ehken ole käyttänyt oikeita aineita. Mutta jo tällä autoilijayksilöiden ihmettelyn asteellakin tien vieressä seisominen on uskomattoman hauskaa. Ellei sää sitten pilaa nautintoa.

Liftatessa ohi ajavien autojen tuijottaminen on käytännössä ainoita tapoja kuluttaa aikaa, muttei mitenkään hassumpi ajantappokone. Jokainen autoilija on erilainen. Yksi on rikas, toinen köyhä, kolmas kyllästynyt vieressä istuvan puolison nalkutukseen.

On hauska seurata, miten ohi ajavat kuljettajat reagoivat liftariin. Jotkut kääntävät katseensa pois. “Poissa silmistä, poissa mielestä.” Toiset osoittavat merkein, etteivät jostakin syystä voi ottaa kyytiläisiä. “Käännyn seuraavasta risteyksestä, ja autokin on täynnä.” Kummallisin joukko on se, joka näyttää rivoja eleitä ja soittaa äänitorvea. “Äg-gäg-äg-gäg-gäää.”

Ja minne nämä kaikki tyypit ovat matkalla? Tien varressa tajuaa, miten yhteiskunta muodostuu määrättömästä joukosta erilaisia yksilöitä, joista jokainen on menossa eri suuntaan eri motiivein, vaikka kaikki näennäisesti paahtavatkin toinen toistaan muistuttavissa autoissa pitkin samaa valtatietä – samaan suuntaan.

Julkaistu alun perin lokakuussa 2003

Lähdin viime syksynä pääkaupunkiseudulta viikonlopuksi tapaamaan tyttöystävääni Raumalle. Rauman bussia ei kuulunut, vaikka sen minun mielestäni piti tulla. Niinpä päätin sen sijaan hypätä Porin bussiin ajatellen, että Porin ja Rauman välillä kulkee varmasti paikallisbusseja tunnin välein ympäri vuorokauden.

Olin siis Porin linja-autoasemalla kahdentoista maissa yöllä. Matkan aikana oli alkanut sataa.

Missään ei näkynyt lähteviä busseja ja kaikki aikataulutkin olivat lukitun linja-autoaseman sisäpuolella. Turhauduin ja lähdin kävelemään snagarin jälkeen ulos kaupungista. Liftasin ja odottelin bussia hyvän tovin välittömästi keskustan ulkopuolella linja-autopysäkillä. Alkoi sataa lunta, ensimmäisen kerran koko syksynä. Vaatteeni eivät olleet ihan sen mukaiset. Bussia ei edelleenkään kuulunut ja liikenteestä suurin osa oli paikallista.

Kävelin vielä kolme kilometriä kaupungista ulospäin loskasateessa päätyen linja-autopysäkille, jossa olin joskus aikaisemminkin liftannut. Toisin kuin tuolloin, en nyt saanut kyytiä pilkkopimeässä liftatessani. Tosin eipä autojakaan kahden aikoihin yöllä juuri mennyt ohi. Lopulta, noin tunnin odottelun jälkeen kyyti irtosi etelään matkalla olevalta rekalta. Neljänkymmenen kilometrin matka sujui nopeasti sitä sun tätä rekkakuskin kanssa rupatellessa. Ehdin juuri lämmittää varpaani. Raumalle saavuttuamme kävelin vielä kasitieltä kolmisen kilometriä tyttöystävän luo.

Tarinan kertoi alun perin Matkamies.

Amerikkalainen digihitch-sivusto on todellakin oikea namupala liftaustarinoiden suhteen. Sivuston ulkoasu on mielestäni harmaudessaan hieman vastenmielinen, ehkäpä tekijät ovat hakeneet ilmettä katujen asfalttipinnoista. Visuaalisista puitteistaan huolimatta olen viihtynyt sivuston parissa pitkään.

Toistaiseksi herättävin sivustolta löytämistäni teksteistä on vanhan kanadalaisen professorin artikkeli, jossa hän miettii liftaamisen ja yhteiskunnan kurjaa nykytilaa. Julkisen liikenteen lakon aikana hän oli ottanut uudestaan käyttöön 60-lukulaiset tapansa ja alkanut liftata – töistä kotiin.

Mukavien kokemusten ja sujuvien kyytien lisäksi Charles Crawford oli saanut matkoillaan ajattelemisen aihetta: miksi keski-ikäiset pelkäävät nykyään niin paljon? Onko maailma nykyään vaarallisempi kuin 1960-luvulla, jolloin liftaaminen oli yleisesti hyväksyttä tapa matkustaa ja seikkailla? Vai johtuuko ihmisten pelko yhteiskunnassa vallitsemasta turvattomuuden tunteesta? Jos niin, kuka sitä lietsoo ja kenen edun mukaista se on?

Crawfordin teksti kannattaa käydä lukemassa. Sivustolla kannattaa surffailla muutenkin, liftaustarinat ja vinkit ovat lähes yhtä avartavia kuin itse liftaaminenkin.