Liftari.org

Tiedät varmaan ne hetket, jolloin tajuaa kaiken näyttävän ihan sairaan makeelta? Kun kaikki vain kolahtaa kohdalleen. Tuntuu, että olisi päätynyt sisälle johonkin amerikkailaiseen hyperhyvin kuvattuun fiilistelyelokuvaan. Tai espanjalaiseen, jos niistä pitää enemmän.

Muutamat liftaushetkeni ovat olleet kuin suoraan leffan yliestetisoidusta trailerista. Kerron näistä kaksi.

Ensimmäinen oli kuin jostakin kaukokaipuisesta roadmoviesta. Olin reissussa jossakin syvällä Suomessa. Oli kaunis kesäpäivä. Liikennettä oli vähän. Kyyti jätti minut risteykseen, enkä saanut jatkokyytiä pitkään aikaan. Kävelin koko ajan eteenpäin.

Sattuipa niin, että pian tie muuttui leveämmäksi ja leveämmäksi, suora jatkui horisonttiin. Olin jollakin maan varakiitoradoista. Eikä autoja näkynyt koko suoralla.

Kävelin suurin piirtein keskelle suoraa ja jäin fiilistelemään. Aurinko porotti kuin kauniina päivänä hornassa ja asfaltti hohkasi kuumuutta. Seisoin tyhjällä lentokentällä, ympärillä pelkkää korpea. Radan ali virtasi oja, hyönteiset surrasivat.

Taivaanrannasta alkoi kuulua suuren moottorin pauhu. Suoran päähän ilmestyi pieni piste, joka suureni suurenemistaan. Rekka.

Nythän on niin, että rekat pysähtyvät äärimmäisen harvoin. Tämä on minun kokemukseni. Täyteen vauhtiin päässyttä rekkaa ei saa pysähtymään. Tunsin kuitenkin olevani jonkinlaisessa kuvassa – peukku oli pakko nostaa.

Rekka hurautti ohi. Tai ei aivan; kohdallani valtavan auton jarruhydrauliikka alkoi huutaa. Sata metriä takanani rekka pysähtyi ja kuulin hydrauliikan huokauksen. Nappasin reppuni ja aloin juosta.

Ei vittu – juuri noinhan se menee leffoissakin.

Toinen tarina onkin sitten lyhyempi ja keskittyy enemmän miettimään sitä, miltä näytin. Kuvitelkaa tekin. Ja kuvitelkaa samalla taustalle huonon teinikauhuelokuvan ääniraita.

Syksy. Sade. Pimeä. Itärajalla olevan suomalaiskaupungin reuna-alue, ohitustien liittymä.

Musta, puolipitkä nahkatakki. Mustat pitkät hiukset. Kuluneet farkut. Maiharit. Epämääräinen reppu. Kylmä ilma ja kasvoihin piiskaava sade saavat irvistämään.

En yhtään ihmettele, ettei kukaan ottanut kyytiin. En varmaan olisi ottanut minäkään, sen verran kammottava ilmestys tuo liftari oli.

Harmi vaan, että se olin minä.

Kerrottu alun perin marraskuussa 2003